Kannan otsa hiessä auton takakontista sinisiin Ikea-kasseihin pakattuja sekalaisia tavaroita. Viimein on koittanut päivä, kun muutamme remontoimaamme rintamamiestaloon. Minusta tulee talon toinen omistaja – ja se tuntuu niin keskiluokkaiselta ja -ikäiseltä, mutta ihan hyvällä ja etuoikeutetulla tavalla kuitenkin.
En nimittäin arvannut, kuinka upea tunne on lukuisten väliaikaiskotien jälkeen muuttaa omaan taloon xx-määräksi vuosia. Ennen olisin saattanut ahdistua, mutta nyt suhtaudun tasaisuuteen ja talon pian tutuksi tuleviin nurkkiin lempeästi huokaillen: vihdoinkin! (Olen ollut niin lemmenhuumassa uudesta kodista, etten ole malttanut lähteä edes työhuoneelle.)
Epäilin, olisiko minusta muuttamaan ihan tavalliselle omakotitaloalueelle muiden talojen ympäröimäksi ja naapurin koiran haukunnan keskelle. Epäilin, olinko ihminen, joka taitaisi tavallisen kotileikin. Tavallisesti omistaminen saa minut ahdistumaan, paidankauluksen kiristymään, ovien sulkeutumaan (lopullisesti) takanani. Vielä muutama vuosi sitten janosin maailmalle, halusin jatkuvasti kokea ja nähdä uusia asioita. Ranskalaisen puolisoni kanssa asuimme Pariisissa, hetken Espanjassa ja sitten Helsingissä.
Pari vuotta sitten sain idean maaseudulle muutosta ja muutimme Fiskarsin ruukkikylään. Kokeilimme kylän eri vuokrakoteja ja samalla mielessä kypsyi ajatus oman kodin hankkimisesta, ja ennen kaikkea pysyvän kasvualustan tarjoamisesta lapsille. Sillä viime vuosina olen oivaltanut tämän: lähestyessäni nelikymppisyyttä ja lasten kasvaessa huomaan, ettei liikkumavaraa ole samalla tavalla kuin sitä oli kolmikymppisyyden alkutaipaleella lasten ollessa pieniä. Kukaan meistä ei jaksa enää loputtomia muutoksia tai jatkuvaa reissuelämää. Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan reissuelämän ja ulkomailla asumisen sekä hyvät että huonot puolet.
Huomaan, että maalla asuminen on kesyttänyt levottoman mieleni.
En ehkä sittenkään kaipaa enää minnekään.
Ja kas, nelikymppinen mieleni ajattelee jotain tällaista: Osaan nyt arvostaa rauhallista ja turvallista asuinpaikkaa, pieniä päiväkoti- ja eskariryhmiä ja luonnon läsnäolon pehmittämää arkea. Pienessä kylässä ei tarvitse kiirehtiä tai kilpailla paremmuudesta. Olet hyvä sellaisena kuin olet! Se on justiinsa hyvä nyt.
Ja kun viimeinen muuttolaatikko on kannettu sisälle ja tavarat löytävät oman paikkansa, huomaan, että aikaa jää muuhunkin. Sisäisen taloni perustat ovat nyt tukevasti pystyssä. Aikaa ja energiaa jää muuhunkin, kun jatkuvat muutokset eivät syö energiavarojani.
Sitten mieleen hiipii ajatus: ehkä voisin puhaltaa henkiin vanhan blogini. Kirjoitella hitaasta elämästä maaseudulla, vastuullisesta pukeutumisesta, tavallinen arjesta, kirjoista ja kirjoittamisesta ja kehon ja mielen hyvinvoinnista – aiheista, jotka vuosi toisensa jälkeen kiinnostavat ja kiehtovat minua, ehkä myös sinuakin?
Toivottavasti sinä, rakas lukijani, pysyt matkassa.
Luvassa on ainakin taattua höpinää pian neljäkymmentä täyttävän daamin suusta.
Xx,
Satu
