Maallemuutosta on kulunut reippaat pari kuukautta, joten ajattelin, että on pienen tilannepäivityksen aika. Vieläkö me viihdymme maalla vai joko ensihuuma on haihtunut?
No ei ole! Koen muuttopäätöksen edelleen oikeana ratkaisuna. Kaupunkiin kaipaan enää vain satunnaisesti. Toisaalta myös tiedän, että sinne kyllä pääsee helposti.
Muuton jälkeen olen huomannut, että saan kaupungilla olosta enemmän irti kuin silloin kuin asuin sen ytimessä. Eli ehkä tässä voidaan puhua eräänlaisesta win-win-tilanteesta. Kaupungissa on kiva tavata ystäviä, koluta lemppariputiikit ja kirpparit, syödä lounasta ja käydä kahvilla tai spontaanisti joogatunnilla, mutta sitten on todella kiva, kun juna puksuttaa pois kaupungista maaseudulle.
Olen myös pannut merkille, kuinka paljon pääkaupungissa oleilu perustuu kulutukseen ja näyttäytymiseen. Maalla en niinkään välitä, mitä puen päälleni, mutta Helsingissä tulen jotenkin enemmän tietoiseksi siitä, miltä näytän. Kaupungissa tuhlaan myös huomattavasti enemmän rahaa päivässä kuin viikon aikana maalla (jos siis ruokaostoksia ei lasketa).
On toki ollut päiviä, jolloin olen harmitellut, etten pääse osallistumaan tiettyyn tilaisuuteen tai koulutukseen. Työjuttujen suhteen olen saanut homman toimimaan kuitenkin hyvin: kun on töitä tarjolla, menen Helsinkiin ja tarpeen mukaan yövyn siellä. Onnekseni suurimman osan töistä voin tehdä etänä, ja se sopii minulle tosi hyvin.
Lasten kannalta Fiskariin muutto on ollut erinomainen juttu. Luonto on joka puolella läsnä, leikkipuisto lähellä ja lapsilla mukavat päiväkodit. Leikkipuistossa ja kylän tapahtumissa naamat tulevat nopeasti tutuiksi, ja uusiin ihmisiin tutustuu lähes viikoittain. Aika nopeasti saa kutsun kylään ja lapsille järjestetään leikkitreffejä.
Pahin pelkoni maallemuuton suhteen oli, että kokisin oloni yksinäiseksi. Pelko on osoittanut turhaksi, sillä olen enemmän kontaktissa kyläläisiin kuin Helsingissä tapasin ihmisiä.
Harrastukset ovat olleet minulle oiva tapa tutustua uusiin ihmisiin. Aloitin elokuussa naisten maalauspiirin ja Iengar-joogan. Lisäksi kylällä olisi tarjolla naisten neulepiiri, johon yritän päästä lähiviikkojen aikana. (Edellisen syksyn kaulahuiviprojekti odottaa vielä korissa keskeneräisenä.)
Yllätyin, kuinka paljon Raaseporin alueella olisi ollut erilaista kulttuuritoimintaa tarjolla. Pienten lasten kanssa päätin tällä kertaa pitäytyä oman kylän kulttuuri- ja liikuntatarjonnassa ja välttää turhaa autolla matkustamista.
Tiedostan, että Fiskars on erityinen paikka. En välttämättä kokisi asioita samalla tavalla, jos asuisimme täysin eristyksessä maalla. Pohdimme aluksi mökille muuttoa, mutta tiesin, että ympärivuotiseen asutukseen talo olisi ollut liian syrjässä. Jokaiseen siirtoon olisimme tarvinneet autoa, enkä halunnut nyt sitoutua sellaiseen elämäntapaan. Kun asumme kylän ytimessä, voin nauttia niin sanotusta kaupunkielämästä maalaisittain: on lounaspaikkoja, putiikkeja, ruokakauppa, tori ja pari kahvilaa. Pyörällä polkaisee kyläkouluun harrastuksiin ja hyvät lenkkipolut on lähellä. Toisin sanoen nautin siitä, että voin edelleen kävellä moneen paikkaan, eikä siirtymiseen tarvitse autoa.
Elämänmuutoksia tehdessä palaan usein Elisabeth Gilbertin Big Magic -kirjassa esittelemään ajatukseen, jossa kehotetaan miettimään omaa shit sandwichiä eli sitä, mikä on unelmaan, alan vaihtoon, elämänmuutokseen liittyvä riippakivi ja kuran määrä, jota on valmis sietämään ja elämään sen kanssa. (Lyhyesti: mitä on sontavoileivän täytteenä?) Jos esimerkiksi haaveilee kirjoittavansa kirjan ja jättävänsä päivätyönsä, on puntaroitava, mistä saa toimeentulon, mikä on oma todellinen taitotaso ja myös sitä: sopiiko itsenäinen ja kurinalainen työskentelytapa? Vai onko vain kyse eräänlaisesta haavekuvasta (joka ei vastaa todellisuutta) tai sittenkin kivasta harrastuksesta, jota voisi tehdä leipätyön ohella. Joka tapauksessa oheisvaikutukset on syytä huomioida.
Maallemuutosta haaveilevan on esimerkiksi hyvä pohtia, mitä käänteisiä tekijöitä muutto toisi tullessaan. Onko esimerkiksi valmis käyttämään autoa kulkuneuvona? Entä: onko jatkuva hiljaisuus ja luonnon keskellä eläminen se oma juttu, jota haluaa arjessa harjoittaa? Sopiiko oma elämä ja maaseudun elämäntapa yhteen? Ja: onko muutoksen eteen lopulta valmis tekemään töitä?
Toisin sanoen on hyvä pohtia unelmiin liittyviä kääntöpuolia. Itse en olisi ollut valmis muuttamaan liian kauas pääkaupunkiseudulta, sillä työkuvioni ovat Helsingissä ja tiedän, että minun on päästävä vähintään kahden viikon välein kaupunkiin.
Muuton yhteydessä jouduimme tekemään kompromissin pojan päiväkotipaikan suhteen. Se sijaitsee kymmenen kilometrin päässä kotoa. Kun kävimme ensin katsomassa hoitopaikan sijaintia, olin: ”ei missään nimessä”. Koin ajatuksen mahdottomaksi, että veisimme ja hakisimme lapsen joka päivä kymmenen kilometrin päästä. Goodbye vaan autoton elämä! Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.
That’s our shit sandwich.
Sopeudu tai peräännyt – ajattelin. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Epäekologista sanoa, mutta olen alkanut nauttia noista automatkoista upeine maisemine ja omine ajatustaukoineni. Usein mieleeni saattaa tulla uusi idea tai saatan ratkaista jonkin ongelman, toisinaan kuuntelen yleykköstä tai musiikkia. Olen ottanut tuon lapsenhakumatkan omana aikana. Enää tuskin jaksan harmitella asiaa, sillä olen sopeutunut siihen ja made peace with it. Ja mikä mahtavinta: pojalla on niin ihana hoitopaikka ja hoitajat, että emme vaihtaisi paikkaa enää millään.
Omalla asenteella on siis valtava merkitys ja tietysti sillä, että sontavoileivän täytteet on tiedossa – ja ne pystyy nielemään.
So what’s your shit sandwich and what are going to do about it?
Lue myös:
Kadonnutta tasapainoa etsimässä
