Aihearkisto: Kulttuuri

Varasuunnitelma

IMG 7896

Miehelläni on teoria, jota hän minulle ajoittain toistaa. Sen nimi on ”plan B” . Olen minäkin elämäni varrella tehnyt varasuunnitelmia, mutten kuitenkaan niin tosissani. Ranskiksen mukaan juuri menestyvien ihmisten eräs salaisuus on, että heillä on aina olemassa varasuunnitelma elämänsä varalle. Plan B vie nykyisen statuksen tai elämäntavan säilyttämisestä tai siihen tähtäämisestä pelokkuuden, suorittamisen ja hampaat-irvessä-tekemisen-meiningin. Vähän nurinkurisesti ajateltuna, kun elämää ei ole rakentanut yhden kortin varaan ja on miettinyt varasuunnitelmaa, on mahdollisuus menestyä paremmin.

Kritisoin: Eikö asia ole juuri toisinpäin? Eikö ne, joilla ei ole vaihtoehtoja ja vain yksi määränpää mielessä, pääse tavoitteeseensa sinnikkyydellä ja asenteella ”kaikki pelissä”?

Mutta silloin juuri tulee uupumista ja kompastelua. Henkinen tai fyysinen väsyminen. Matkalla saattaa kompastua, jos panokset ovat liian kovat. Suunnitelmat voivat myös muuttua tai oma kiinnostus lopahtaa. Niinkin voi käydä.

Toisaalta voidaan kysyä, onko matka kohti tavoiteltua asiaa/uraa/elämää mielekäs, jos kaikki panokset on laitettu tuon yhden unelman toteuttamiseen? On eri asia raataa hampaat irvessä ja unohtaa muu maailma kuin tehdä töitä unelmiensa eteen positiivisella asenteella, pakottamatta.

Alan saada kiinni ajatuksesta.

Mieheni antoi pari esimerkkiä. Jos yrittää väkisin tulla hyväksi soittajaksi, mutta harjoittelusta huolimatta tulos on keskinkertainen, on luultavasti parempi, että henkilöllä on varasuunnitelma elantonsa ansaitsemiseksi. Näin soittamisessa säilyy puhdas ilo ja nautinto, kun paineet menestymisestä tai elantonsa ansaitsemisesta katoaa. Toisaalta plan B:ssä on siis kyse itsensä hyväksymisestä ja omien kykyjen realistisesta tuntemisesta.

Toinen esimerkki. Mieheni ystävä kärsii lentopelosta. Kun mieheni alkoi tiedustella, mikä häntä erityisesti pelotti. Ystävä vastasi ”kipu”. Mieheni haastoi hänet ajattelemaan plan B:n kautta, että lentokoneen putoamisen jälkeen sielu ei tunne kipua, ruumis kylläkin, mutta että törmäyksen jälkeen kaikki olisi vain kevyttä. Toisaalta on siis tiedostettava, mikä on pahinta, mitä voi sattua ja mitä siitä voi lopulta seurata.

Raju esimerkki, mutta koko tämä varasuunnitelmateoria on saanut ajattelemaan elämäämme. Entä jos huomenna heräisimme varattomina ja joutuisimme myymään kaiken omaisuuden, mitä tekisimme? Radikaali esimerkki, mutta täysin mahdollinen. Miehelläni on kaksi internetissä toimivaa yritystä ja koskaan ei tiedä, miten elämässä käy. Minä taas olen pienin ansioin elävä freelance-toimittaja. Kaikki tämä saattaa kadota. Ihana koti, uima-allas ja elämä Espanjassa. Jos takertuisimme vain tähän unelmaan, meistä saattaisi tulla katkeroituneita. Sen sijaan meillä on olemassa varasuunnitelma – ja se tuo vapauden tunteen.

Mikä se sitten on?

Varasuunnitelmia on itse asiassa kaksi. Toisessa muutamme Suomeen, jossa kaikilla on taustasta huolimatta mahdollisuus menestyä elämässä. ( Ja totta tosiaan, eikö meillä olekin asiat todella hyvin kotimaassa?) Toisessa tienhaarassa näemme itsemme maailmalla reppureissaajina. Tekisimme joogavideoita matkalta ja pitäisimme videopäiväkirjaa. Tekisimme hyväntekeväisyystyötä ja kantaisimme kortemme ympäristön hyväksi. Tyttömme olisi kotikoulussa. Näkisimme maailmaa. Näin ollen, jos siis menettäisimme kaiken, se ei lopulta olisi niin vakavaa, sillä varasuunnitelma tuo mahdollisuuden aloittaa uudelleen.

Mikä on sinun varasuunnitelmasi?

Lue myös:

Kevyin kantamuksin kaupunkilomalle

Zero Waste – Kohti jätteetöntä ja hyvää elämää

Miksi muutimme Kataloniaan?

Elämää kahden kulttuurin välissä – joskus se tuntuu tältä!

Kahden maan välissä, niin millaista se on?

Pääsääntöisesti olen solahtanut kahden kulttuurin väliin melko kivuttomasti, siksi myös aiheesta on tullut kirjoitettua vähän. Nyt kuitenkin päätin kirjata ylös mietteitäni, kun tuntemukset kahden maan väliä ravaamisesta ovat pinnalla. Olemme juuri palanneet pitkän oleskelun jälkeen Suomesta takaisin Ranskaan, eikä arkikuvioiden sovittaminen maasta toiseen käy aina käden käänteessä.

Tavallaan tunnen eläväni rinnakkaiselämää, jossa olen (sala)suhteessa kotimaani kanssa. Jo parin kuukauden poissaolon jälkeen se iskee: suunnaton kaipuu. Mieheni mielestä haluan Suomeen kaikkina vuodenaikoina. Syksyllä syys–lokakuun vaihteessa se jo alkaa: ”Eikö voitaisi mennä edes viikoksi?” Sitten on tietysti päästävä jouluksi pohjoiseen ja koettava se oikea talvi. Ja kun huhtikuuhun on päästy, kevät polttelee rinnassa. Onhan sentään pian vappu! Keskikesällä Suomen-reissu on pakko järjestää. Se valo ja vehreys, yöttömät yöt… ei kai missään tällaista?

Nurinkurisesti kahden kulttuurin välissä eläminen tuntuu toisinaan tältä (tai näin minusta tuntui, kun palasimme kotiin):

Aluksi oma koti vaikuttaa samaan aikaan sekä tutulta että vieraalta. Niin missä kaapissa ne sakset olivatkaan, ihmettelen. Ovet avautuvat väärään suuntaan ja rynkytän ovenkahvaa, kun käännän avainta lukossa väärin.

Kaupassa kiroan sitä, kuinka kassajonossa saa viettää puoli päivää. Ei meillä Suomessa…

Ensimmäisenä päivänä ruokakaupassa sanon kassaneidille epähuomiossa ”kiitos”.

Tyttö tuntuu hänkin olevan hukassa. Kun hän kuulee mummon äänen puhelimessa, alkaa hän ensin nauraa, sitten nopeasti itkeä. Tyttö takertuu minuun tiukemmin. Luulee kai, että luuri nielaisee pian minutkin.

Suomessa totuimme käymään vaunulenkillä päivittäin. Lumimaiseman sijaan sateisessa ja harmaassa kaupunkiympäristössä vaunulenkki ei ota luistaakseen. Tyttö itkee ja säikkyy hälytysajoneuvojen ääniä. Palaan kotiin. Mainitsen miehelleni, että Pohjois-Suomessa sataa suuria lumihiutaleita, ja totean: mieluiten valitsisin sen oikean talven kuin tämän ikuisesti jatkuvan marraskuun.

Kotiin palattuani odotin sitä täydellistä cappuccinoa, mutta salaa aamukahvipöydässä harmittelen, ettei tullut ostettua varastoon Kulta Katriinaa.

Ensimmäinen viikko on aina rankka, ei yksistään minulle vaan myös miehelleni, joka joutuu kuuntelemaan marinaani.

Toisaalta tuntemukseni voi rinnastaa pitkään lomamatkaan, jonka päätteeksi oma koti tuntuu aina hieman vieraalta. Paitsi että ulkosuomalaisen mielessä on jatkuvasti käynnissä kamppailu kahden maan välillä. Vertailu on aina epäreilua – etenkin parisuhteessa, jossa toinen on ulkomaalainen. Kuinka tuttua onkaan tällaisille pariskunnille se, että toisen kotimaassa arvostellaan tai puututaan heti seikkoihin, jotka eivät toimi. Meille tämä on huumorilla höystettynä tuttua: edelleen toisen kulttuurin tietyt maneerit mielialasta riippuen joko huvittavat tai suututtavat.

Sitten taas käy kuten aina ennenkin: pariisilaisarki vie mennessään. Skootterin hurina, ranskalainen puheensorina, liikenteen kaaos ja lähileipomon leipä tuntuvat taas kotoisilta. Kiire tarttuu jäseniin, eikä enää ehdi kaivata, kun on pakko toimia.

Onneksi on ne ulkosuomalaiset ystävät, jotka ovat samassa jamassa ja joille voi suodattamatta purkaa tuntemuksiaan. Sillä he ymmärtävät parhaiten, millaista se on: elää kahden kulttuurin välissä – niin hyvässä kuin pahassa.