Kulttuuri

Elämää kahden kulttuurin välissä – joskus se tuntuu tältä!

-  

Kahden maan välissä, niin millaista se on?

Pääsääntöisesti olen solahtanut kahden kulttuurin väliin melko kivuttomasti, siksi myös aiheesta on tullut kirjoitettua vähän. Nyt kuitenkin päätin kirjata ylös mietteitäni, kun tuntemukset kahden maan väliä ravaamisesta ovat pinnalla. Olemme juuri palanneet pitkän oleskelun jälkeen Suomesta takaisin Ranskaan, eikä arkikuvioiden sovittaminen maasta toiseen käy aina käden käänteessä.

Tavallaan tunnen eläväni rinnakkaiselämää, jossa olen (sala)suhteessa kotimaani kanssa. Jo parin kuukauden poissaolon jälkeen se iskee: suunnaton kaipuu. Mieheni mielestä haluan Suomeen kaikkina vuodenaikoina. Syksyllä syys–lokakuun vaihteessa se jo alkaa: ”Eikö voitaisi mennä edes viikoksi?” Sitten on tietysti päästävä jouluksi pohjoiseen ja koettava se oikea talvi. Ja kun huhtikuuhun on päästy, kevät polttelee rinnassa. Onhan sentään pian vappu! Keskikesällä Suomen-reissu on pakko järjestää. Se valo ja vehreys, yöttömät yöt… ei kai missään tällaista?

Nurinkurisesti kahden kulttuurin välissä eläminen tuntuu toisinaan tältä (tai näin minusta tuntui, kun palasimme kotiin):

Aluksi oma koti vaikuttaa samaan aikaan sekä tutulta että vieraalta. Niin missä kaapissa ne sakset olivatkaan, ihmettelen. Ovet avautuvat väärään suuntaan ja rynkytän ovenkahvaa, kun käännän avainta lukossa väärin.

Kaupassa kiroan sitä, kuinka kassajonossa saa viettää puoli päivää. Ei meillä Suomessa…

Ensimmäisenä päivänä ruokakaupassa sanon kassaneidille epähuomiossa ”kiitos”.

Tyttö tuntuu hänkin olevan hukassa. Kun hän kuulee mummon äänen puhelimessa, alkaa hän ensin nauraa, sitten nopeasti itkeä. Tyttö takertuu minuun tiukemmin. Luulee kai, että luuri nielaisee pian minutkin.

Suomessa totuimme käymään vaunulenkillä päivittäin. Lumimaiseman sijaan sateisessa ja harmaassa kaupunkiympäristössä vaunulenkki ei ota luistaakseen. Tyttö itkee ja säikkyy hälytysajoneuvojen ääniä. Palaan kotiin. Mainitsen miehelleni, että Pohjois-Suomessa sataa suuria lumihiutaleita, ja totean: mieluiten valitsisin sen oikean talven kuin tämän ikuisesti jatkuvan marraskuun.

Kotiin palattuani odotin sitä täydellistä cappuccinoa, mutta salaa aamukahvipöydässä harmittelen, ettei tullut ostettua varastoon Kulta Katriinaa.

Ensimmäinen viikko on aina rankka, ei yksistään minulle vaan myös miehelleni, joka joutuu kuuntelemaan marinaani.

Toisaalta tuntemukseni voi rinnastaa pitkään lomamatkaan, jonka päätteeksi oma koti tuntuu aina hieman vieraalta. Paitsi että ulkosuomalaisen mielessä on jatkuvasti käynnissä kamppailu kahden maan välillä. Vertailu on aina epäreilua – etenkin parisuhteessa, jossa toinen on ulkomaalainen. Kuinka tuttua onkaan tällaisille pariskunnille se, että toisen kotimaassa arvostellaan tai puututaan heti seikkoihin, jotka eivät toimi. Meille tämä on huumorilla höystettynä tuttua: edelleen toisen kulttuurin tietyt maneerit mielialasta riippuen joko huvittavat tai suututtavat.

Sitten taas käy kuten aina ennenkin: pariisilaisarki vie mennessään. Skootterin hurina, ranskalainen puheensorina, liikenteen kaaos ja lähileipomon leipä tuntuvat taas kotoisilta. Kiire tarttuu jäseniin, eikä enää ehdi kaivata, kun on pakko toimia.

Onneksi on ne ulkosuomalaiset ystävät, jotka ovat samassa jamassa ja joille voi suodattamatta purkaa tuntemuksiaan. Sillä he ymmärtävät parhaiten, millaista se on: elää kahden kulttuurin välissä – niin hyvässä kuin pahassa.

satu
 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply