Silti Feministi

Jatkuvan yrittämisen ja urajumputuksen pyörteissä olen alkanut vieroksua käsitettä uraäiti. Takaraivossa jyskyttää: onko minusta tullut antifeministi? Pissinkö omalle tontilleni?

En!

Vielä toisen lapsen syntymän jälkeen olin vauvavuoden energiaa täynnä. Vauvan hoidon rinnalla koin suurta tarvetta tehdä töitä ja säilyttää työidentiteettini, ja se oli minusta kivaa. Mikäs siinä kun energiaa piisasi!

Kun poika oli puolitoistavuotias, aloin väsyä. Syy on tietysti koronakevään ja isäni kuoleman, mutta on taustalla muutakin. Huomasin, ettei tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti ole mahdollista, että kaksi aikuista tekee yhtä aikaa täyspäiväisesti uraa, ei kahden lapsen kanssa, ei ilman tukiverkkoja, ei ilman, että lapset ja parisuhde kärsisi tai minä väsähtäisin.

Vaikka lapseni ovat päiväkodissa, ovat viikot usein pirstaleisia. Etenkin nyt korona-aikana. (Vähintään kerran kuussa lapset tuntuvat olevan kotona lievän flunssan takia.) Kun päiväkotipäivä päättyy, alkaa toinen työpäivä. Ja minun on myönnettävä: en jaksaisi sitä, jos en saisi päivällä omaa aikaa ja tehdä osa-aikaista työviikkoa, en mitenkään jaksaisi, en kun perheessä on alle 2-vuotias lapsi.

Kymmenen vuotta nuorempi feministi-minä olisi kavahtanut, mitä juuri kirjoitin. Hän olisi vouhkannut kovaan ääneen: Mites se tasa-arvo? Petturi, yhtä lailla nainen voi tehdä uraa ja kasvattaa pieniä lapsia! Vittuillutkin ehkä: Kotiäitikö susta sitten tuli?!

Vielä vuosi sittenkään en olisi tunnistanut itseäni tekstistä. Silloin elin totaalisen pumpulissa, ekomammailin kympillä ja ajattelin, että kaikki oli mahdollista, että oli mahdollista olla tasapainoinen, hyvinvoiva kahden lapsen äiti, tehdä siinä sivussa kiinnostavia työjuttuja, pitää parisuhde kunnossa ja elämä mukavasti tasapainoisella radallaan. Hetken pidinkin, ensimmäisen puolen vuoden ajan. Sitten havahduin, että olin alkanut nakertaa elämäni leipää molemmista päistä.

Feminismiä on myös se, että uskaltaa elää omannäköistä elämää

Olen sisäistänyt tämän: aika ja paikka kaikelle. Mielestäni feminismiä on myös se, että uskaltaa olla sellainen kuin on ja uskaltaa tehdä kompromisseja elämäntilanteiden vaihtuessa. (Henkilökohtaisessa elämässäni en jaksa pitää nyt meteliä. Haluan vain, että arki on meidän perheessä mukavaa ja stressitöntä.) Meidän taloudessa olisi silkkaa hulluutta, että minä tekisin vapaana toimittajana kokoaikaisena töitä ja mieheni pyörittäisi kahta yritystään puoliteholla. Silloin vasta polttaisinkin itseni loppuun, kun yrittäisin myydä juttuideoitani, kirjoittaa päällekkäin useampaa artikkelia, hoitaa sähköpostirumbaa ja etsiä haastateltavia. Luultavasti en edes elättäisi pienillä freelancer-tuloillani perhettäni, vaikka tekisin 40-tuntista työviikkoa.

Sitä paitsi en elä enää vain itselleni vaan myös lapsilleni. Kun näen omat pienokaiseni hyväntuulisina ja terveinä, tiedän tekeväni oikein hölläämällä tahtia omalla urakiidollani (tosin sellaista ei edes ole) vuoden tai pari.

Tiesin aina, että haluan äidiksi. Miksi siis yrittäisin kiiruhtaa tämän elämänvaiheen yli, kun lapset ovat vielä niin pieniä? Tällä hetkellä feministinen teko on minulle se, että tunnistan omat voimavarani, enkä uuvuta itseäni yrittämällä tehdä liikaa ja vaatimalla itseltäni liikoja.

Toisinaan on vapauttavaa poiketa joukosta.

Tiedän myös ihan hemmetin hyvin, että minulla on ollut (tavallaan) vapaus valita ja että olen monessa mielessä etuoikeutettu, länsimaalainen valkoinen nainen, joka puhuu ruuhkavuosien haastavasta elämänvaiheesta lämpimässä kodissaan, hyvinvointivaltion mallimaassa.

Moderni multitaskaaja-äiti

Silti. En lakkaa hämmästelemättä sitä, kuinka moderni käsitys äitiydestä on jossain määrin vinksahtanut. Pitäisi olla aikaansaava äiti, hyvä puoliso, pitää koti siistinä ja sisustaa hyvän maun mukaisesti, tehdä luomuruokaa, kierrättää, pitää huolta omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, luoda menestyvää uraa, olla somessa aktiivinen ja kiinnostava persoona, verkostoiduttava kiinnostavien ihmisten kanssa, kuskattava lapsia harrastuksiin ja pyrittävä olemaan läsnäoleva vanhempi.

Aika uuvuttavaa?

Ajatelkaa, miten ennen vanhaa kodin pihapiirissä asui sukua ja oli muutenkin apukäsiä auttamassa kotihommissa. Nykyisin me yritetään pärjätä usein yksin (kumppanin kanssa) – tai moni meistä joutuu pärjäämään yksin, jos tukiverkosto asuu kauempana tai sitä ei ole laisinkaan. Me operoidaan kaikkien noiden roolien ristipaineessa, vaikenemme ja ajattelemme, että pärjääväthän muutkin. Haemme voimalauseita somesta ja ylläpidämme illuusiota “juu, hyvin pyyhkii.”

Olemmeko lopulta sittenkään niin vapaita kuin kuvittelemme?

Ja kyllä, on oikeasti olemassa uratykkejä, jotka handlaavat kaiken ja omaavat hyvän keskittymiskyvyn, saavat aikaan – ja se on tosi, tosi hienoa. En missään nimessä dissaa ajatusta, etteikö perheelliset naiset pystyisi samaan kuin perheelliset miehet. Pystyvät, ja senhän me tiedämme.

Tiedän kuitenkin tämän: jokaisen perheellisen uraihmisen taustalla on hyvä tukiverkosto. Faktahan on, että jonkun ne lapset on hoidettava, tehtävä arkista metatyötä (kuten varmistettava, että lapsilla on tarpeeksi lämpimät ulkoiluvaatteet, ennakoitava talvikenkien ja -asusteiden hankinta, mietittävä päivällinen yms..), haettava tarhasta, kuskattava harrastuksiin ja oltava ylipäätänsä perillä, mitä lapsille kuuluu.

On toki paljon asioita, joita hyvässä taloudellisessa asemassa olevat ihmiset voivat ulkoistaa. Kyse on kuitenkin aina kompromissista ja valinnoista.

Omassa kokemuspiirissäni kolahti, kun 4,5-vuotias tyttöni sanoo toisinaan minulle “äitiä ikävä”, vaikka siis vietän oikeastaan kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan.  Tuo lause on iskostunut tajuntaani ja se, kuinka paljon lapseni minua nyt tarvitsevat.

Uraihminen tai kotiäiti – vai siltä väliltä?

Kun tänä syksynä päätin hidastaa tahtiani ja olla stressaamatta urastani tai potematta huonoa omaatuntoa siitä, etten pienten lasten äitinä tee kiinnostavia asioita työrintamalla samaan aikaan, alkoivat asiat sujua paremmin elämän muilla osa-alueilla. Tiedän eläväni ainutlaatuista ja pitkällä aika välillä lyhyttä ajanjaksoa, ja että sekin päivä tulee pian, kun minulla on taas hieman enemmän aikaa ja mieltä paiskia hommia. Siinä välissä olen kiitollinen ja nautin siitä, että saan viettää enemmän aikaa lasteni kanssa, eikä takaraivossa tykytä stressi. Päätin siis lokeroitua jonnekin uraihmisen ja kotiäitiyden välimaastoon.

Lasten kasvatuksessa ja kotona koen tekeväni arvokasta työtä, joka on usein näkymätöntä. Naisnäkökulmasta tämä kuitenkin mielletään helposti patriarkaatin vallan kutistamaksi rooliksi, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Ehkä sitä juuri tällä kirjoituksella haluankin korostaa.

Niin ja, siinä sivussa, kun jarrutin, alkoi mielessäni kypsyä vähitelleen uusia ideoita. Tosin tiedän, että niiden toteuttamisellekin tulee oma aikansa.

Petän ehkä rivifeministit toteamalla, etten sittenkään jaksanut olla uraäiti, mutta itselleni olen rehellinen.

Lue lisää:

Miten siellä korona-arki rullaa?

Miten toinen lapsi muuttaa elämää?

6