Oivalluksia

Miten toinen lapsi muuttaa elämää?

-  

Vauvaoppaita on olemassa pilvin pimein, mutta toisen lapsen syntymästä ja sen tuomista muutoksista kirjoitetaan yllättävän vähän. Aivan kuin toisen lapsen syntymä olisi sama asia kuin esikoisen – ei muuten ole!

Tuttua on toki äitiyden kokemus. Naiselle toisen lapsen syntymä ei tuo tullessaan samalla tavalla koko elämää mullistavaa muutosta kuin esikoisen kohdalla. Äidin roolin omaksuminen, vauvasta huolehtiminen, parisuhteessa tapahtuvat muutokset, oman ajan kutistuminen ja kehossa tapahtuvat muutokset ovat (onneksi) jo ennestään tuttuja.

Kun olin yhden lapsen äiti, saatoin huoletta yhtyä ranskalaiseen näkökulmaan. Siinä korostetaan ajatusta, kuinka lapsi tulee aikuisten maailmaan. Elämä jatkuu, parisuhde ja seksielämä kukoistaa. Matkustaminen ja ravintoloissa syöminen on yhden lapsen kanssa kuta kuinkin helppoa – etenkin, jos lapsella on kaksi vanhempaa auttamassa (ainakin toinen voi välillä relata tai haarukoida ruokaansa). Niinpä mekin reissasimme rohkeasti siellä täällä esikoisen vauvavuonna. Muutimme Ranskasta hetkeksi Suomeen, sitten Espanjaan ja taas takaisin Suomeen. Tyttömme oppi kävelemään Milanossa ja luopui tuttipullossa Berliinissä. Hän matkusti vauvavuonna enemmän kuin minä ensimmäisen 15 vuoden aikana.

Esikoisen synnyttyä me olimme kaksi aikuista ja lapsi. Kun perhekokomme kasvoi, kääntyi ajattelutapa päälaelleen: lapset alkoivat määritellä elämänrytmiämme. Tämän tosin tajusin reippaalla jälkiviiveellä, vaikka ainoassa löytämässäni toisen lapsen syntymää käsittelevässä oppaassa tästä kyllä ihan selvästi puhuttiin.

Oppaassa muun muassa kehotettiin perheitä suunnittelemaan ulkomaanmatkojen sijaan perhelomia kotimaahan – ihan kaikkien mukavuuden ja vanhempien mielenrauhan nimissä.

Muistan lukeneeni fraasiin jokseenkin huvittuneena. ”Me kyllä matkustaisimme”, ajattelin.

Ja niin me matkustimmekin. Kävimme Espanjassa ja Italiassa pojan ollessa nelikuinen, matkustimme autolla Suomesta Ranskaan ja takaisin hänen ollessa puolen vuoden ikäinen, kävimme risteilyllä ja marraskuussa vielä viikon lomalla Espanjassa. Kun olin jääräpäisenä lyönyt päätäni seinään, tajusin, ettei reissut vauvan ja uhmaikäisen kanssa ole kovin miellyttäviä kokemuksia. Oikeastaan melkein jokaisella reissulla poikamme on sairastunut flunssaan, yöt ovat olleet unettomia ja hän on syönyt huonosti. Lomalta kotiin on palannut aika uupunutta sakkia.

Toki asiaa ei ole näin mustavalkoinen: jokaisen perheen tilanne on omanlaisensa. Meidän perheessä reissaaminen vauvan kanssa oli kohtalaisen helppoa ensimmäisen kuuden kuukauden aikana, mutta loppuvuonna tehdyt reissut olivat suorastaan kammottavia.

Niinpä aloin ajatella: ehkä olisi parempi jäädä kotiin tai matkustaa kotimaassa. Tällä hetkellä turvalliset reissut taittuvat mummolaan, omille kotikonnuilleni. Siellä äitikin saa relata, santsata kahvia ja lukea aamulehden rauhassa.

Oli hetkiä, jolloin tuon reissuasian oivaltaminen masensi. Minä kun satun olemaan menevää sorttia ja kaipaan säännöllisin väliajoin irtiottoja arjesta.

Vauvavuoden aikana keksimmekin minne käyttäisimme talorahamme. No mökkiin tietysti. Tajusimme, että me tarvitsemme säännöllisen pakopaikan läheltä, emme jatkuvaa viikonloppu- tai lomasuunnitelmien tekemistä.

Tiedostan, että kyseessä on ohimenevä elämänvaihe, ja että varmasti jo kesään mennessä reissaaminenkin sujuu kivuttomammin. Toisaalta ilmastonmuutoksen kannalta tämä on hyvä asia, sillä pienet lapset hillitsevät reissuhimoa ja vähentävät selvästi matkustamista.

Toisen lapsen syntymä muuttaa myös perhedynamiikkaa. Uusi tulokas on luultavasti aivan erilainen kuin esikoinen. Vertailla ei toki saisi, mutta sitähän mieli tahtomattaankin tekee. Sitten on sisarusten väliset suhteet, esikoisen mustasukkaisuus, huomionhaku ja vanhempien jatkuvasti täyttyvä syli. Uusia tilanteita, jotka vaativat vanhemmilta pinnaa, hieman kasvatuspsykologiaan perehtymistä ja ennen kaikkea tilannetajua.

Tyttömme tuntui olevan ensin ihan ok veljensä syntymän jälkeen. Hän alkoi oireilla, kun vaihdoimme päiväkodin ranskalaiseen kouluun ja samaan aikaan poikamme alkoi liikkua enemmän. Oli tönimistä, lelujen viemistä kädessä – täysin normaaleja juttuja, kun sisarsuhteita luodaan, mutta silti: tuntui pahalta. Välillä tunsin oloni vanhempana neuvottomaksi. Loppujen lopuksi aika usein oli kyse siitä, että esikoinen kaipasi enemmän vanhemman huomiota. Aina noita signaaleja ei vain ehtinyt tulkita.

Eniten meidän perhedynamiikkaamme hiersi kuitenkin vauva uni- ja syömisvaikeudet. Siinä missä esikoinen nukkui hyvin, poikamme heräsi kymmeniä kertoja yössä. Hän söi huonosti ja oli itkuinen. Pohjoisessa asuvaa äitiäni lukuun ottamatta meillä ei ollut tukiverkkoa laisinkaan. Olimme jatkuvasti väsyneitä, vaikka yritimmekin vuorotella niin, että toinen saattoi nukkua yönsä eri tilassa.

Lohtuparsi: tämä kaikki loppuu aikanaan. Törmäsin viime syksynä erääseen kahden lapsen äitiin. Hän kertoi samoista haasteista toisen lapsen kohdalla, ja että kaikki tuo helpottui, kun lapsi oli vuoden ikäinen. Niin kävi muuten meillekin. Yhtäkkiä poikamme alkoi syödä paremmin ja heräillä yöllä vain muutaman kerran.

Muutos on jatkuvaa, ja vauvavuonna tämä oli minulle erittäin lohduttava tieto.

Kolmas oivallus vauvavuodelta: lapset pakottavat asettumaan aloilleen.

Esikoisen vauvavuonna huitelimme vielä siellä täällä, mutta toisen lapsen syntymän jälkeen tuli pysähdys – pakottava juurtuminen.

Ok, on toki olemassa niitä seikkailijaperheitä, jotka myyvät omaisuutensa ja lähtevät lapsineen ja kotieläimineen kiertämään maailmaa (toisinaan muuten gypsy-luonteeni ajautuu tuolle kaistalle), mutta aika monelle toimiva arki tarkoittaa (tylsää) rutinoitunutta elämää. Muistan joskus kauhistelleeni, kuinka muutama äitituttavani noudatti tarkasti tiettyjä päivärutiineja pienten lasten kanssa. Lounaalle piti mennä tiettyinä kellonaikoina, sitten iltapäivällä piti varmistella, ettei lapsi nukahda rattaisiin liian myöhään, etteivät yöunet kärsisi. Minusta kaikki tuo kuulosti äärettömän stressaavalta ja tylsältä. En ole koskaan ollut ihminen, joka tuijottaa kelloa.

Ja taas kokemusääni tuolta kuiskii: no näinhän se on. Lapsiperhearjen tutut rutiinit ovat pyhiä – niistä pidetään kiinni, sillä ne ovat vanhempien oljenkorsia, joilla arki pysyy mukavasti uomassaan ja kaikkia perheenjäsenet pysyvät järissään.

Ja jälleen kerran lohtulause: tämä kaikki on väliaikaista.

Toisen lapsen syntymän jälkeen olen saanut aika monta oppituntia elämästä. Olen muun muassa oppinut aikatauluttamaan päiviäni paremmin, olemaan tehokkaampi ja ennen kaikkea olen kasvattanut pinnaani. Minusta on kasvanut rautarouva, joka pysyy rauhallisena, kun kaksi lasta saa itkupotkuraivarin ruokakaupassa, kahvilassa kaatuu pöytä tai joku pissaa syliini tai sänkyyn. Olen oppinut sietämään kaaosta ympärilläni, ja ennen kaikkea olemaan armollinen itseäni kohtaan.

Tiedän, että tämä on ohimenevä vaihe. Joskus tulen haikein mielin muistelemaan  elämänvaihetta, kun lapset olivat pieniä. Sillä tiedän olevani onnekas: minulle on suotu nämä kaksi ihanaa, tervettä lasta ja kaikessa minua tukeva, rakastava aviomies. Meidän elämämme ei ole Instagramissa kauniisti sommiteltua kotileikkiä, vaan tahmaisia sormenjälkiä, naurua, kiljumista ja melua epätäydellisen kotimme seinien sisällä.

Loppupäätelmä: Kahden lapsen äitinä äärirajojani on kokeiltu usein. Olen venynyt ja jaksanut, mutta kun katson lapsiani, tunnen sanoinkuvaamatonta rakkautta heitä kohtaan. On myös ollut ihana huomata, kuinka sisarsuhteet kehittyvät ja lapset ovat alkaneet leikkiä yhdessä. Välillä huomaan ajattelevani: kun kerran kahden kanssa sujuu, niin miksei kolmannenkin…

Kaikki aikanaan. Nyt on hyvä näin.

 

Lue myös:

Muistan jäätelökesän ja hyttyset

Zero waste ja tyylikäs koti?

Millaista on olla kahden lapsen äiti?

 

 

 

satu
 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply