Avainsana-arkisto: vauvavuosi

Toisen lapsen kanssa

Okei, poikamme on vasta noin kuukauden ikäinen, mutta uskallanpa väittää, että toisen kerran äidiksi tuleminen on niin paljon helpompaa kuin ensimmäisen kohdalla. Tavallaan tämähän on loogista, mutta silti jaksan hämmästellä, miten tunnen oloni niin paljon erilaisemmaksi kuin esikoisen syntymän kohdalla. Tämän on huomannut myös mieheni.

Olin tietysti erittäin onnellinen, kun esikoinen syntyi, mutta kamalan epävarma – kuten varmasti moni tuore äiti. Uskalsin tuskin nukkua, kun pelkäsin, ettei vauva hengitä. Kaipasin myös mieheltäni valtavasti tukea. Tuolloin tosin asuimme Pariisissa, joten kaikki byrokraattiset jutut ja lääkäriaikojen varaamiset jäivät mieheni harteille. Oli myös niin, että  ensisynnyttäjänä minulla oli kiire palautua olemaan nainen ja takaisin omaan kehooni. Halusin aika pian päästä dinnerille ystävien kanssa, nauttia lasillisen viiniä ja käydä joogatunneille – halusin osittain entisen elämäni takaisin. Esikoisen syntyessä oli oma pala purtavana myös siinä, että lapsen syntymä muuttaa aina parisuhteen dynamiikkaa. Ensimmäistä kertaa riitelimme kunnolla, olimme väsyneitä ja kiistelimme vauvanhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Kaikesta toki selvittiin. Meidän suhteessa keskinäinen luottamus, samanlainen maailmankuva ja huumori, ovat eväitä, jotka ovat liimanneet meidät entistä tiiviimmin yhteen.

Nyt toisen lapsen kohdalla olen kokenut äitiyden ja vauvan kanssa olemisen helpoksi. Ennen raskaaksi tulemista pohdin toisinaan, että haluanko toista lasta. Kun sitten tulin yllättäen raskaaksi, mietin ensin: kuinka tästä selvitään? Ja: miten jaksan aloittaa taas kaiken alusta? Pohdin myös, miten voisin jakaa rakkautta toiselle lapselle? Rakastaisinko toista lasta yhtä paljon kuin esikoistani? Raskauden edetessä ja minun meditoidessa entistä enemmän, koin sisälläni levollisen rauhan tunteen ja voimaannuttavan kokemuksen siitä, että tällä lapsella on tarkoitus, kun hän täysin yllättäen päätti tulla juuri nyt. Koin myös rauhaa siitä, että kaikki järjestyisi, että minä olisi vahva leijonaemo, joka jaksaisi yövalvomiset sun muut.

Kun poikavauvamme syntyi, koin valtavan rakkauden tunteen, joka on edelleen voimistunut päivä päivältä. Nautin osittaisesta mammalomastani ja jouteliaista päivistä vauvan kanssa. Jaksan herätä öisin paremmin kuin esikoisen kohdalla (onhan toki katkonaisiin yöuniin totuttu kolmen vuoden aikana) ja nautin kestovaippojen pesusta ja siitä, että nyt saa puuhastella kotona – olla oman aikamme postmoderni kotiäiti (herätä vaikka viideltä sunnuntaiaamuna tekemään pannukakkuja koko perheelle!!). Olen myös hyväksynyt sen, että tässä hetkessä minun ei tarvitse olla mitään muuta, minulla ei ole kiire olla sitä tai tätä. Tiedän nyt, kuinka lyhyt vauvavuosi on – siitä on otettava nyt kaikki irti eli pysähdyttävä vain tuijottelemaan sitä vieressä tuhisevaa vauvaa.  Tiedän myös, että yöheräämiset eivät kestä ikuisuutta. Tiedän, että kahden ja puolen vuoden kieppeillä kaikki taas helpottaa. Tai ehkä juuri silloin päätämme yrittää tehdä kolmannen lapsen ja aloittaa alusta. Ja ei: tämä ei ole mikään kutsu ryhtyä synnytystalkoisiin, vaan oodi äitiydelle ja vauva-arjelle.

Ja mitä siihen rakkauden tuntemukseen tulee, on rakkauden määrä vauvaa, esikoista ja miestäni kohtaan vain kasvanut. On ihana pussailla mieheni kanssa ja tajuta, että rakastaa häntä vielä enemmän kuin koskaan aiemmin. Toinen lapsi – näköjään se tekee hyvää myös parisuhteelle.

Lue myös:

Vauvavuoden haastavin riippakivi

Kun lastenhoitaja tuli taloon

Kesän merkkejä eli aurinkoa metsästämässä Barcelonassa

Vauvavuoden haastavin riippakivi

Pikkuneitimme täytti hiljattain vuoden. Nyt meillä on siis vauvan sijaan taapero, joka leikkii itsenäisesti, opettelee käymään pöntöllä ja hihittelee jatkuvasti. Itse vauvavuosi sujui meidän huushollissa vaivattomasti: alusta asti tyttömme on nukkunut yönsä hyvin, syönyt reippaalla otteella ja pysynyt muutenkin terveenä. Vuosi äitinä sai pohtimaan, mikä vauvavuodessa on ollut haastavinta. Ja arvatkaa, se on tämä: Pariisi kasvuympäristönä. En kerta kaikkiaan suostu hyväksymään pariisilaisvanhemman karua roolia. Aluksi halusin vain näyttää kynteni tälle hienostuneelle kaupungille, että kyllähän me vauvan kanssa kaupungille lähdemme, käymme ravintoloissa ja vietämme aktiivista sosiaalista elämää. Vuoden jälkeen olen tietysti tottunut kaupunkiympäristön asettamiin haasteisiin, mutta silti en lakkaa hämmästelevästä, kuinka vähän kaupunki panostaa sen vauva-/taaperoystävällisyyteen.

Mietit varmaan, mikä Pariisista, tuosta Instagram-kuvien täydellisestä lokaalista, tekee niin haastavan? No nämä seikat:

1. Lastenrattailla ei pääse jouhevasti eteenpäin. Vaikka hankimme minikokoiset Yoyot, ei niillä pääse liikkumaan sujuvasti Pariisin kapeilla kaduilla. Vaunulenkit tyssäävät edessä olevaan jalankulkijaan, joka tupruttaa rauhassa savukettaan. Ei ohi, eikä ympäri! Pardon, pardon monsieur! Ja sitten kun on päästy ohi, on taas seuraava este matkalla. Tai astut vahingossa koirankakkaan.

2. Ilmansaasteet. Latasin puhelimeen Plume-applikaation, joka ilmoittaa päivittäin ilmansaastelukemat. Olen järkyttynyt. Tästä ei puhuta tarpeeksi. Sosiaalisessa mediassa eletään Pariisi-kuplassa. Instagram-kuvafeedit ovat täynnä ”Ihana Pariisi”-kuvia, vaikka todellisuus on muuta. Totuus on, että ainakin kerran viikossa ilmansaastelukemat ovat niin korkealla, ettei ulkona kannattaisi juuri viettää aikaa, saati nauttia sitä täydellistä maitokahvia terassilla. Muina päivinä ilmansaastelukemat ovat keskivertotasoa, mutta ilmanlaatu ei ole koskaan hyvää! Niinpä meidän perheessä jäädään useina päivinä sisälle tai käydään vain pikaisesti kaupassa.

3. Ulkopuolisten nasevat lastenhoitokommentit. Niitä satelee erityisesti vanhemmilta naisilta. On lähes mahdotonta poistua kotoa ilman, ettei joku kommentoisi lastani jollain tavalla. Talvella kassajonossa myyjä ilmoitti, ettei lapseni ole tyytyväinen talvivaatteet päällä rattaissaan. Ei varmasti ollut, enkä ollut minäkään kuuma päällystakki päälläni jonotettuani aikani hitaasti etenevässä kassajonossa. Kerran kangaskaupassa tyttöni alkoi itkeä rattaissa, kun olin arponut tovin, minkä kankaan valitsen. Liikkeeseen astui sisään vanhempi daami, joka reagoi heti lapseni itkuun. Hän ihmetteli, miksen tukkinut lapseni suuta tutilla.  Siihen sähähdin, ettei lapsemme syö tuttia! Ystäväni puolestaan joutui kadulla ohikulkijan uhriksi, joka kommentoi siihen malliin, ettei ystäväni osannut hoitaa oikein itkevää lastansa. En tiedä juontaako tämä “lapsi ei saa kuulua” -käytäntö siitä, ettei lapsia tai vaunuttelevia vanhempia juuri näe katukuvassa päiväsaikaan, ja tämän myötä vauvoihin tai äänekkäisiin lapsiin ei olla totuttu julkisissa paikoissa. Lapsethan viettävät päivänsä tavallisesti vauvasta alkaen päivähoidossa, äitiysloman ollessa Ranskassa pääsääntöisesti kolme kuukautta. Joka tapauksessa olen kiinnittänyt huomiota, että itkunen vauva saa muilta aikuiselta kriittisiä katseita. Ravintolassa ollessamme meille vanhemmille satelee kehuja juuri siitä, että tyttömme on ollut niin rauhallinen. Tämä ei kuitenkaan pitäisi olla oletus, kun puhutaan alle vuoden ikäisestä lapsesta.

4. Ja mitä ravintoloihin ja kahviloihin tulee, ovat ne kyllä tunnelmallisia, mutta ahdistavan pieniä. Jos olet onnistunut pääsemään pienine rattainesi sisälle, voit onnitella itseäsi. Seuraavaksi olisi tietysti mukava laittaa lapsi syöttötuoliin helpottaaksesi koko pöytäseurueen ruokailua, mutta siitä voit haaveilla vain muutamassa ravintolassa – ja ne osoitteet painetaankin sitten muistiin! Ja kun on aika vaihtaa vaippa, saat käyttää luovuuttasi: ehkä baaritiskillä tai sittenkin alustan päällä likaisella vessanlattialla? Paras vaihtoehto lienee vaihtaa rattaissa.

5. Julkisissa liikkuminen. Piipahdimme taannoin ystäväni luona, jonne matkasimme metrolla ja lähijunalla. Kannoin metroportaita kasseja, lastani ja vaunuja metroportaita ylös ja alas. Vain päätepysäkillä oli hissi. Julkisilla liikkuessa onkin tiedettävä tarkkaan, millä metropysäkeillä on hissi. Pariisissa me suosimmekin pääsääntöisesti bussia. Näin vältymme portaissa jumppaamiselta. Onneksi nykyisin neiti on jo sen verran iso, että pyörämatkustaminen on mahdollista neidin istuessa isänsä sähköpyörän kyydissä. Tosin tässä kohdin palamme ongelmaan numero kaksi eli ilmansaasteet.

Helppoa ei ole suurkaupungissa asuvalla kotiäidillä, tai sitten minä ole vain vaativa tapaus. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, vaikka Pariisi kasvuympäristönä aiheuttaa haasteita, pidän ranskalaisesta, rennosta kasvatuskulttuurista, jossa ei kilpailla hyvä äiti -tittelillä. Siinä mielessä olen vauvavuoden aikana adaptoinut ranskalaismammojen kasvatusfilosofian.

Uskon, että elämä Pariisissa helpottuu, kun neiti kasvaa, mutta silti olen alkanut epäillä: onko Pariisi oikea kasvuympäristö lapselle?

Hijattain teimme mieheni kanssa päätöksen ja päätimme laittaa talomme myyntiin. Tajusimme, että on aika irtautua Pariisi-kuplasta.

Oivalsin myös tämän: rakastan Pariisia, mutta rakasta kaupunkia enemmän turistiperspektiivistä.