Oivalluksia

Toisen lapsen kanssa

- 1

Okei, poikamme on vasta noin kuukauden ikäinen, mutta uskallanpa väittää, että toisen kerran äidiksi tuleminen on niin paljon helpompaa kuin ensimmäisen kohdalla. Tavallaan tämähän on loogista, mutta silti jaksan hämmästellä, miten tunnen oloni niin paljon erilaisemmaksi kuin esikoisen syntymän kohdalla. Tämän on huomannut myös mieheni.

Olin tietysti erittäin onnellinen, kun esikoinen syntyi, mutta kamalan epävarma – kuten varmasti moni tuore äiti. Uskalsin tuskin nukkua, kun pelkäsin, ettei vauva hengitä. Kaipasin myös mieheltäni valtavasti tukea. Tuolloin tosin asuimme Pariisissa, joten kaikki byrokraattiset jutut ja lääkäriaikojen varaamiset jäivät mieheni harteille. Oli myös niin, että  ensisynnyttäjänä minulla oli kiire palautua olemaan nainen ja takaisin omaan kehooni. Halusin aika pian päästä dinnerille ystävien kanssa, nauttia lasillisen viiniä ja käydä joogatunneille – halusin osittain entisen elämäni takaisin. Esikoisen syntyessä oli oma pala purtavana myös siinä, että lapsen syntymä muuttaa aina parisuhteen dynamiikkaa. Ensimmäistä kertaa riitelimme kunnolla, olimme väsyneitä ja kiistelimme vauvanhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Kaikesta toki selvittiin. Meidän suhteessa keskinäinen luottamus, samanlainen maailmankuva ja huumori, ovat eväitä, jotka ovat liimanneet meidät entistä tiiviimmin yhteen.

Nyt toisen lapsen kohdalla olen kokenut äitiyden ja vauvan kanssa olemisen helpoksi. Ennen raskaaksi tulemista pohdin toisinaan, että haluanko toista lasta. Kun sitten tulin yllättäen raskaaksi, mietin ensin: kuinka tästä selvitään? Ja: miten jaksan aloittaa taas kaiken alusta? Pohdin myös, miten voisin jakaa rakkautta toiselle lapselle? Rakastaisinko toista lasta yhtä paljon kuin esikoistani? Raskauden edetessä ja minun meditoidessa entistä enemmän, koin sisälläni levollisen rauhan tunteen ja voimaannuttavan kokemuksen siitä, että tällä lapsella on tarkoitus, kun hän täysin yllättäen päätti tulla juuri nyt. Koin myös rauhaa siitä, että kaikki järjestyisi, että minä olisi vahva leijonaemo, joka jaksaisi yövalvomiset sun muut.

Kun poikavauvamme syntyi, koin valtavan rakkauden tunteen, joka on edelleen voimistunut päivä päivältä. Nautin osittaisesta mammalomastani ja jouteliaista päivistä vauvan kanssa. Jaksan herätä öisin paremmin kuin esikoisen kohdalla (onhan toki katkonaisiin yöuniin totuttu kolmen vuoden aikana) ja nautin kestovaippojen pesusta ja siitä, että nyt saa puuhastella kotona – olla oman aikamme postmoderni kotiäiti (herätä vaikka viideltä sunnuntaiaamuna tekemään pannukakkuja koko perheelle!!). Olen myös hyväksynyt sen, että tässä hetkessä minun ei tarvitse olla mitään muuta, minulla ei ole kiire olla sitä tai tätä. Tiedän nyt, kuinka lyhyt vauvavuosi on – siitä on otettava nyt kaikki irti eli pysähdyttävä vain tuijottelemaan sitä vieressä tuhisevaa vauvaa.  Tiedän myös, että yöheräämiset eivät kestä ikuisuutta. Tiedän, että kahden ja puolen vuoden kieppeillä kaikki taas helpottaa. Tai ehkä juuri silloin päätämme yrittää tehdä kolmannen lapsen ja aloittaa alusta. Ja ei: tämä ei ole mikään kutsu ryhtyä synnytystalkoisiin, vaan oodi äitiydelle ja vauva-arjelle.

Ja mitä siihen rakkauden tuntemukseen tulee, on rakkauden määrä vauvaa, esikoista ja miestäni kohtaan vain kasvanut. On ihana pussailla mieheni kanssa ja tajuta, että rakastaa häntä vielä enemmän kuin koskaan aiemmin. Toinen lapsi – näköjään se tekee hyvää myös parisuhteelle.

Lue myös:

Vauvavuoden haastavin riippakivi

Kun lastenhoitaja tuli taloon

Kesän merkkejä eli aurinkoa metsästämässä Barcelonassa

satu
1

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply