Avainsana-arkisto: ajattelin tänään

Minne matka?

Kirjoitin taannoin jutun varasuunnitelmasta, mutta enpä arvannut, kuinka pian saisin miettiä elämääni monella tapaa uudestaan. Oli kuin alitajunnassani olisi muhinut orastava muutosaalto, jonka ympäristöön virittämiä vihjeitä en osannut tai halunnut tulkita.

Kesäkuu ja Espanjan tukala helle. Makasin levottomana terassituolilla, yritin suoriutua arkipuuhista mahdollisimman vaivattomasti ja paljastamatta, että mielessä oli liikaa asioita. Suomen-reissun aikana ajatukset asettuivat omiin uomiinsa ja kuin matka, joka oli tullut tiensä päähän, päätös (erittäin vaikea sellainen) tuli tehtyä.

Sitä edelsi matelehtiminen. Suopaaminen ja huopaaminen, eipäs–juupas-rinki. Näin kummassakin valinnassa vain huonot puolet, unohdin joogata ja meditoida niinä hetkinä, kun sitä kipeiten tarvitsin. Aloin taipua negatiivisuuteen. Mieheni puolestaan näki tilanteessa puolikkaan vesilasin melkein täytenä – ajattele, mikä mahdollisuus meillä on ollut saada elää ja kokea kaikki tämä Espanjassa. Ja: lopulta kaikesta tästä jää käteen vapaus.

Vika ja oikosulku oli lopulta oman pääni sisällä – niinhän se usein tuppaa olemaan.

Mutta silti on todettava:

Suurien päätösten tekeminen tuntui tällä kertaa ylivoimaisen rankalta. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeampaa on isojen kysymysten ratkominen – sillä kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa, eikä perheellisenä voi mennä vain omien tuntemusten mukaisesti. Varhaisaikuisuudessa tein päätöksiä pitkälti tunnepohjaisesti ja yleensä ulkomaankaipuuta kuunnelleen. Jätin tarjotut työtehtävät väliin, koska uusi, tuntematon elämä kiinnosti Pariisissa enemmän. Olen aina valinnut seikkailun paikalleen jäämisen sijaan, vaikka se on usein tarkoittanut hanttihommien tekemistä ja kädestä suuhun elämistä.

Jokainen tehty päätös ja uuden kortin kääntäminen tuo mukanaan uudenlaisen kokemuksen, jota rikkaampi on aina, toisaalta se tuo myös mukanaan vastuun valitusta tiestä. Olen  oivaltanut, että nykyisin päätöksentekemisessä merkittävä painoarvo on ennakoinnilla ja arkielämän sujuvuuden varmistamisella. Seikkailu ja huimapäisyys on minulla verissä, mutta välillä villiä puoltani on osattava hillitä ja etsiä luovia ratkaisuja ja eksotiikkaa arjen keskeltä.

Ja valitsitpa sitten polun oikealle tai sen sivuhaaran, mahtuu matkalle aivan varmasti tummia pilviä, ja usein tehtyä valintaa tulee kyseenalaistettua. Näitä epävarmuushetkiä on opittava sietämään. Tiedän myös, että omalla asenteella on suuri merkitys siihen, miten kompastuspaikat ylittää, ja jääkö menneitä murehtimaan. Minä olen päättänyt keskittää energiani tähän hetkeen ja uuteen seikkailuun, joka odottaa kulman takana, sillä tiedän, että kaikki tulee varmasti menemään ihan hyvin.

Lisää tästä kryptikasta myöhemmin.

Sillä välin: nautitaan lämmöstä!

 

Xx

Satu

 

Lue myös:

Oivalluksia matkan varrelta

Miksi muutimme Kataloniaan?

5 asiaa, jotka ovat toisin

Äidin vapaapäivät

Ei, en hyppinyt riemusta, kun tiedossa oli muutama päivä vain itselleni. Sen sijaan aloin vuodattaa kyyneliä jo edellisenä iltana ennen kuin oli aika erota lapsestani.

Äidin ikävä, se iskee välittömästi, kun tietää, ettei omaa lastaan näe muutamaan päivään. Se tuntuu pistona rinnassa ja palana kurkussa. Lentokentällä eron hetkellä pidäteltyinä kyyneleinä, jotka virtaavat hallitsemattomana, kun lapsi on kadonnut isänsä kanssa lähtöselvityksestä eteenpäin ja minun on palattava autolle yksin. Se iskee tajuntaan lujemmin ja pelokkaampana kuin ajattelin.

Edessä on äidin ensimmäiset vapaapäivät.

Kuinka usein olenkaan haaveillut, että saisin lisää omaa aikaa, edes yhden kokonaisen päivän vain itselleni. Haaveillut, että saisin tehdä töitä keskeytyksettä, keskittyä lukemaan pidemmäksi toviksi kirjaa sängylle, olla vain ja ajatella. Tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja miettiä, mitä sitä haluaa isona oikeasti tehdä. Kuulostella: mitä minulle kuuluu.

Jo ensimmäisenä aamuna, kun olen juonut kaikessa rauhassa pannullisen kahvia ja lukenut kaikki mahdolliset aamulehdet, huomaan kaipaavani normaalia lapsiperhearkea, tytön töms töms -askeleita ja kimakkaa ääntä, hänen tapaansa tarttua juomalasista kaksin käsin, halia ja suukotella. Aikatauluja, jotka rytmittävät päivää.

Lounasaikaan tuntuu tympeältä valmistaa ruokaa vain itselleni. En jaksa panostaa ruokaelämykseen, eivätkä uudet perunat maistu niin hyvälle kuin ne yhdessä saman pöydän äärellä mussutettuna maistuivat. Ruokaakin jää ihan liikaa yli.

Mieheni kanssa otamme useamman videopuhelun päivässä. Se helpottaa, mutta eropäivien aikana huomaan selvästi olevani alakuloisempi. Teen töitä ja luen, joogaan aamuisin, menen aikaisin nukkumaan ja nukun keskellä sänkyä X-asennossa. Kutsun koiraa vahingossa tyttären nimellä, höpöttelen sille muutenkin paljon. Äidin luona tuntuu hiljaiselta, vain seinäkellon vaisu tik tak ilmoittaa ajan kulumisesta.

Yksi äitiyden ambivalentteja tuntemuksia on, että sitä haluaa olla sekä pullantuoksuinen kotiäiti että oman aikataulun mukaan töitä paiskiva uranainen. Riittämättömyyden tunne kalvaa usein, kun haluaisi tehdä töitä kympillä mutta samalla viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa. Usein olen ajatellut, että jos saisin kokonaisen päivän itselleni, työskentelisin tehokkaammin, mutta vapaapäivien aikana huomaan, että työtahti on laiskempi. Olen sittenkin tuotteliaampi, kun lapsiperhearki pyörii täydessä koreudessaan.

Mutta ovat ne äitivapaat tehneet hyvääkin, etenkin kun ohjelmassa oli tyttöjen reissu Tampereelle Robbie Williamsia katsomaan ja Helsinkiin Flow-festareille. Silloin tunsin irtautuvani hetkeksi äitiroolista ja nauttivani ystävän kanssa jaetuista kultaisista hetkistä.

Mutta samalla kaikki on kuitenkin muuttunut. Tietysti on! Äitiys on nykyisin niin vahva osa identiteettiä, että sitä kantaa mukanaan aina hautaan asti.

Robbie totesi keikalla ennen Love my life -kappaleen esittämistä, että hän on muuttunut: ”I got family now”. Mielessäni kuiskasin: ”Me too!”  Siitä 12-vuotiaasta Take That -fanista on tullut äiti. Sillä on perhe. Samalla haaveet ja unelmat ovat vaihtuneet suurkaupunkielämästä unelmoimisesta automarketissa käymiseen ja haaveisiin omakotitalosta kodinhoitohuoneella. Onneksi naisten jutut sentään pysyvät kuta kuinkin samoina.

Lopulta äidin vapaat opettivat sen minkä jo tiesinkin: välillä pitää päästä etäälle (ja mieluiten hyvässä seurassa), että jaksaa hypätä taas arjen puikkoihin. Tätä sääntöä aion noudattaa tulevana syksynä mikrotasolla myös jokapäiväisessä elämässäni.