Barcelonan reissun aikana tuli vähän kyläiltyä. Toisin sanoen olimme jatkuvasti menossa. Puolessa välissä reissua minä, porukan ainoana puhtaana suomalaisena, kaipasin jo omaa vetäytymisaikaa tai vähintäänkin yhden vapaapäivän.
Niin, tuon kymmenen päivän aikana tapasimme ystäviämme
Alellan kylässä. Meitä kutsuttiin kahville, lounaalle ja illanistujaisiin.
Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, nostettiin maljaa ja halattiin. Meidät
toivotettiin tervetulleeksi kuin vanhat perheenjäsenet. Noina hetkinä tunsin
pistoksen rinnassani: juuri tätä olin kaivannut!
Oli muutenkin hämmentävää vierailla vanhassa asuinpaikassamme. Kun sattumalta törmäsin ensiseen naapuriimme kauppareissulla, hain suklaacroissantteja lähileipomosta tai pullon valkoviiniä viinikaupasta, tuntui nuo kaikki toiminnat niin normaaleilta, että hetken unohdin, että emme enää asu täällä. Toisaalta tuntui kuin olisin katsonut etäältä tuttua elokuvaa. Miten paljon elämää tässä kylässä onkaan! tuumasin. Vuokra-autossa soi Melodia FM ja tutut maisemat vilisivät silmissäni: tuolla kävimme ensimmäisenä iltana juomassa cava-lasilliset, tuossa tuo ihana vuoristomaisema, jota ihailin talostamme. Tuota reittiä pitkin veimme tyttöämme kävellen La Caseta-päiväkotiin. Ja tuossa, tuossa oli kotimme. Siinä se seisoi ylväänä kolmen sypressipuun takana. Meidän Frida Kahlo -talo, joka näytti nyt autiolta, hylätyltä. (Uudet asukkaat odottivat kai remonttilupia.) En nähnyt yhtäkään kulkukissaa entisellä kotikadullamme. Hetken itketti, mutta mielessäni tiesin, että tämä talo ja sen tuoma projekti ei ollut meitä varten tässä elämäntilanteessa.
Siellä keskellä Kataloniaa pakahduttava tunne lävisti kehoni, kun tajusin, etten sittenkään ollut ihan sinut eroni minun ja espanjalaisen elämän välillä. Muistan, kuinka viime vuonna loppukesästä olin tulla hulluksi kylän kirkonkellojen jatkuvaan kalkatukseen. Varsinkin, kun kesällä oli nukuttava ikkunat ja ovet auki. Muistan näkymättömät ja äänettömät sääsket, jotka täplittivät ihon punaisiksi. Muistan paahteisen, seisahtaneen ilman, jota ei päässyt pakoon sisälle hämärään. Muistan naapurin uima-altaan suodattimen häiritsevän äänen ja iltapäivän paahteessa varjoon hakeutuvat kulkukissat. Mutta sen olin unohtanut, kuinka paljon asioita teimme yhdessä perheenä ja kuinka paljon tapasimme ystäviä.
Onni on kyläillä Badalonassa.
Olen nimittäin pannut merkille, että Suomessa teemme asioita
jakautuneena eri tiimeihin. Toinen meistä vanhemmista menee viikonloppuna
puistoon lapsen kanssa tai meren rannalle kävelemään. Toinen käy lapsen kanssa
taidenäyttelyssä ja muissa riennoissa. Kun saan lounaskutsun ystävältä, on se
tarkoitettu yksin minulle, ei puolisolleni. Teemme toki asioita yhdessä, mutta huomattavasti
vähemmän kuin ulkomailla asuessamme.
Oikeastaan ajatus siitä, että kyläilimme kymmenen päivän aikana enemmän ystävien luona Alellassa kuin viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olemme nähneet ystäviemme Suomessa, on aika surullinen. Elämäntapakysymys, kai, ja toisaalta aika tyypillinen paluumuuttajan havainto. Talvella meillä päin vetäydytään, kesällä eletään.
Mutta kuten matkailu tavallisesti, niin se tällä kertaakin avarsi maailmankuvaani ja toisaalta sai pohtimaan omaa elämäämme Suomessa. Olen myös oivaltanut, että kun on viettänyt lähes viisi vuotta ulkomailla, ei kotimaahan palaa samanlaisena kuin lähtiessään. Olisi helppo sortua mustavalkoiseen ajatteluun, että ruoho aidan takana on vihreämpää. Jojoilu Suomen ja muun maailman välillä on opettanut hyväksymään ulkosuomalaisen sielun minussa: jatkuvan kaipuun jonnekin ja sen, että nykyisin suomalaisuuden rinnalla kannan mukana ripauksen ranskalaista ja espanjalaista mentaliteettia. Olen myös hyväksynyt, että kotini on vähän siellä sun täällä. Kuulun tänne, mutta en sittenkään. Sen kuitenkin olen päättänyt, että kollektiivinen espanjalainen kyläluuta minussa saa herätä ja hengittää myös täällä Suomessa. Varo vaan, taidanpa kutsua sinut kylään!
Olen kirjoittanut uudesta alusta ja kokemuksista, joita uusi asuinympäristö on minussa herättänyt. Taustalla olevia syitä elämänmuutokseen olen kuitenkin avannut vähän. Nyt on sen kirjoituksen aika.
Eli: miksi muutimme Pariisista Kataloniaan?
Suurin syy oli, että halusimme yksinkertaisemman elämän äärelle ja luonnon läheisyyteen. Hektinen suurkaupunkielämä alkoi uuvuttaa, emmekä halunneet kasvattaa lastamme ilmansaasteongelmista kärsivässä kaupungissa.
Kun aloimme miettiä tarkemmin, minne muuttaisimme, muotoutui erääksi kriteeriksi se, että ilmasto olisi suotuisa. (Mieheni kompensoi tätä sillä, että koska hän viettää päivät tietokoneen äärellä, hän haluaa vastapainoksi viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona.) Ja eikös tästä olekin
Halusimme siis löytää paikan, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti haaveilla olevansa muualla, odottaa seuraavaa lomamatkaa tai kesää, valittaa säästä tai käyttää #throwback-merkintää (mitä en voi muuten sietää) Instagramin hashtagina. Halusimme, että nykyhetkessä olisi justiinsa hyvä, ja ettei kotoa tekisi mieli lähteä juuri minnekään.
Halusimme myös, että eläisimme mahdollisimman omavaraisesti, ruoka olisi tuotettu lähellä ja meillä olisi oma kasvimaa, ehkä pari kanaakin.
Edellä mainitut seikat liittyvät ekologisempaan elämäntapaan, jota kohti pyrimme kulkemaan. Meidän arjessa tämä tarkoittaa, että kävelemme ja pyöräilemme mahdollisimman paljon, hoidamme kasvimaata ja vietämme aikaa ulkona, syömme lähiruokaa, kierrätämme ja kompostoimme.
Okei, jouduimme hankkimaan auton. Se suretti minua, mutta ilman kaaraa täällä ei olisi pärjännyt. Meidän auton käyttö on kuitenkin arjessa hyvin vähäistä, kun kylästä löytyy kaikki palvelut, ja lapsemmekin viemme mieluummin kävellen tai pyörällä päiväkotiin kuin autolla. Näin auto seisoo tallissa arkena, viikonloppuna haemme sillä lähinnä remonttitarvikkeita. Pyrimme siis käyttäämään autoa harkiten. Yksi perustelu auton hankinnalle oli myös se, että voisimme harrastaa lähimatkailua Etelä-Euroopassa sen sijaan, että matkustaisimme lentokoneella. Ja koska Espanjassa on aika miellyttävä ilmasto, ei kaukomatkoista tarvitse haaveilla. (Itse asiassa minä en ole koskaan ollut kaukomatkalla, joten tässä asiassa oma hiilijalanjälkeni on minimaalinen.)
Lopulta Barcelonan alueen pieni viinikylä valikoitui kotipaikaksi, koska se sijaitsee ideaalista ison kaupungin lähellä, meri on vieressä, meillä on iso pihamaa ja halutessamme voimme kokea olevamme kuin maalla. Oli myös tiedossa, että kylässä on kansainvälinen ilmapiiri, mikä helpotti edelleen päätöksentekoa. (En missään nimessä halunnut päätyä turistien täplittämään aurinkolomakohteeseen, jossa sesongin päätyttyä arkielämä ja palvelut kuolevat ja aika käy pitkäksi.) Koimme myös, että Euroopan maista Espanjaan ja Katalonian alueelle olisi helpompi sopeutua kuin johonkin toiseen Etelä-Euroopan maahan. Rakastan esimerkiksi Italiaa, mutta haluan säilyttää suhteeni saapasjalkamaahan romanttisena, etäänä – maana, jossa on kiva käydä lomalla.
Tiedän, että olemme onnekkaita. Kun töitä voi tehdä mistä päin tahansa, voi elinympäristön tietyin ehdoin valita itse. Vaikka lopulta pelkäsin muutosta, olen (ainakin tällä hetkellä) hyvin tyytyväinen, että rohkenimme tehdä tämän. Helppoa vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen ei ole ollut, mutta päivä päivältä asiat ovat helpottuneet ja alamme sulautua joukkoon. Arjen haasteista selviämistä helpottaa se, että miljöö on paras mahdollinen ja lähellä on auttavia ja ystävällisiä ihmisiä. Motivaatiolla ja päätöksellä selviytyä on tiestystinmyös oma osansa.
Palataanpa vielä alkuun.
Elämänmuutoksen myötä aika moni asettamistamme kriteereistä on toteutunut. Kanojen sijaan talon kylkijäisinä tuli pari kissaa, mutta kyllä pihassa on valmiina oma aitaus kanoille edellisten asukkaiden jäljiltä. Toistaiseksi tuoreet kananmunat on kuitenkin saatu naapurista, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka meillä ensi kesänä olisi jo niitä kotkottajia!
Sanotaan se suoraan: pelkäsin julmetusti Kataloniaan muuttoa. Helsingissä iltaisin nukkumaan mennessä tunsin palan nousevan kurkkuun, koska tuleva muutto pelotti. Olin alkanut sopeutua Suomeen niin hyvin. Minusta oli ihana, että kävellen pääsi Helsingin keskustaan, kauppaan ja joogatunnille. Nautin pienen pääkaupunkimme pöhinästä: ei liikaa ihmisiä mutta silti sopivasti aktiviteettia.
Kun sitten saavuimme Barcelonan maakuntaan, iski kovan luokan kulttuurishokki. Elämänmuutos kaupungista pieneen kylään tuntui liian rajulta. Tähän en osannut henkisesti varautua. Nyyhkytin miehelleni, että olisin kuin vankilassa täällä – siihen ei huikea näköalakaan auttaisi! Uusi talo tuntui vieraalta ja ikuiselta remonttityömaalta. En tiennyt mistä aloittaa, joten istuin lamaantuneena muovisella terassituolilla ja yritin rauhassa hengitellä.
Meni toinen päivä ja sitten vielä kolmaskin, mutta kun viimein neljäntenä aamuna heräsin ja aloin keittää kahvia pienessä kämyisessä keittiössämme, tunsin yhtäkkiä oloni kotoisaksi. Sopeutumisriitistä oli selvitty.
Mieheni ihmetteli muutosta: ”Miten vielä eilen halusit pois täältä ja nyt olet kuin olisit aina asunut täällä?” En osannut vastata. Jokin muutos tapahtui sisälläni. Aivan kuin olisin antautunut viimein sille, jota vastaan olen sinnikkäästi tapellut.
Näin siis maalaismaisema vietteli kaupunkilaismimmistä kyläläisen.
Tässä vielä lyhyesti self help -vinkit, miten selvitä äkkijyrkästä kulttuurishokista:
1. Älä teeskentele, vaan käy rauhassa läpi eri tunnetilat. Huuda ja itke, jos siltä tuntuu.
2.Pistä toimeksi. Siivoaminen auttaa aina! Rakenna ympärillesi mukavuusnurkka:)
3. Hyväksy, ettet voi aina sellaisenaan adaptoida arkirutiineitasi paikasta toiseen. Alkushokin jälkeen ole joustava, älä rutiineihin jämähtänyt henkilö.
4. ”Muutos on mahdollisuus” – kliseinen lausahdus, mutta niin totta.
6. Nauti. Luultavasti et tule usein muuttamaan maasta toiseen, joten nauti, kun kaikki on uutta ja jaksat ihmetellä niitä pieniäkin asioita.
7. Anna aikaa. Älä yritä tehdä kaikkia heti. Etsi uusia ystäviä ja aktiviteetteja ajallaan. Tärkeintä on kuitenkin, että viihdyt ensin itsesi kanssa uudessa ympäristössä.
Viime keväänä Badalonan-reissun jälkeen ajatus talomme myymisestä vahvistui. Sitä seurasi lukuisia tapaamisia asuntovälitysfirmojen kanssa, jatkuva talon siivoaminen ja kodista pakenemista näyttöjen tieltä. Kävipä taloamme kerran katsomassa eräs tunnettu naisnäyttelijäkin.
Heinäkuussa allekirjoitimme myyntikirjat ja sen jälkeen päivästä ja mielentilasta riippuen tunnetilat ovat vaihdelleet kutkuttavasta vapaudentunteesta kauhuun ja epätoivoon.
Tehdäänkö me nyt oikea ratkaisu?
Missä me asumme puolen vuoden päästä?
Viimeistä kysymystä olemme olleet selvittämässä Barcelonassa. Kodinvaihtosivuston kautta asuimme viikon aidossa katalonialaiskodissa Barcelonan kupeessa. Halusimme kokeilla elää tavallista arkea ja fiilistellä, miltä meistä tuntuisi. Aamupäivät paiskimme töitä (luojan kiitos löysimme kahdessa tunnissa lastenvahdin tytöllemme!) ja iltapäivät ravasimme katsomassa taloja.
Ensimmäinen päivä oli katastrofi. Talot olivat aivan liian korkealla kukkulalla. Tuumin, että ei siinä huikea näköalakaan auttaisi, kun suurimman osan ajasta olisin tuntenut eläväni eristyksessä muusta maailmasta. Kävimme kummallisessa ruotsalaismiehen talossa, jossa portaita riitti ylös ja alas ja pohjaratkaisu oli mitä epäkäytännöllisin lapsiperheelle. Tosin eteisessä oli säilytyskomero ulkovaatteille – se jos jokin uupuu ranskalaisista ja espanjalaisista taloista. Sitä mies esittelikin ylpeänä. Nähtiin kynittyä puutarhaa, turkoosinsinisenä hohkaavia uima-altaita, mutta ei. Ensimmäisen päivän jälkeen olimme ihan varmoja, että tässä tämä oli.
Jatkoimme silti asuntonäytöissä ravaamista, mutta kummallakin oli fiilis, ettei seuraavakaan kylä muuttaisi tilannetta. Mutta kas, eteemme sattui kivassa kylässä mieleenpainuva talo rinteellä, mutta ei liian korkealla. Näköala sekin oli huikea: toisesta kulmasta maisema avautui suoraan viinitilalle ja merelle, talon toisesta päästä kylään ja rinteelle. Viivyimme talossa pitkään. Fiilistelimme ja kiertelimme huoneesta toiseen. Iso projekti, tuumailimme. Mielessä alkoi pyöriä ajatukset remontista, mutta kaikkien niiden asuntonäyttöjen jälkeen juuri tässä talossa tunsin oloni rauhalliseksi – ja erityisen inspiroituneeksi.
Teimme tarjouksen.
Katsotaan miten käy. Voi olla, että tuleva koti onkin jossain muualla kuin Barcelonan lähellä. Tärkeintä on ollut tulla kokeilemaan ja realisoimaan pala sitä unelmaa, jota olemme pitkään mielessämme kasvatelleet. Jos olisimme vain vuodesta toiseen jatkaneet unelmoimista kodista Etelä-Euroopassa tekemättä asian eteen mitään, olisi tuo unelma myöhemmin saattanut osoittautua ihan toiseksi kuin se toiveissamme olimme kuvitelleet. Kurjaa olisi myös jatkaa tuon unelman kahlitsemana jokapäiväistä elämää, jo sitä ei millään asteella pääsisi realisoimaan. Nyt olemme kartuttaneet julkisilla matkaa Barcelonan keskustaan, kävelleet kylässä ja katsoneet palvelutarjontaa (kaksi joogastudiota bongattu, jee!), hoitopaikkoja ja kouluja.
Ehkä se on siis tässä.
Jatkoa luvassa.
Last week we went to Barcelona to see houses on sale. We went to see many different places, and I was sure that this it it: this is not out place, but then we changed the village and went to see this one house. It was love at first sight. We both felt so peaceful there. Yes, it is going to be a big project, but we are making an offer.
Nykyisin hotellihuoneet avautuvat avainkorteilla, huoneessa ilmastointilaite hurisee, eikä ikkunoita saa auki. Hotelliketjuja, persoonatonta palvelua, mutta ei Hotel Miramarissa, jossa vietimme kaksi yötä ennen kotiinpaluuta.
Huoneemme sijaitsi neljännessä kerroksessa, jonne meidät kuljetti vanhanaikainen hissi. Suuri metallinen avain kädessäni avasin huoneemme oven. Astuimme sisään tilaan, jonka vanhanaikainen sisustus toi mieleen kaurismäkeläisen elokuvan lavasteet sen ruskeine verhoineen ja retrovalaisimineen. Hotellihuoneen parvekkeelta puolestaan avautui huikeat näkymät merelle.
Vielä illalla hotelliin saapuessamme kirosin, miksi mieheni oli varannut hotellin Barcelonan ulkopuolelta Badalonasta, jonne taksimatka lentokentältä kesti ruuhka-aikaan melkein tunnin. Mutta aamulenkillä sen oivalsin: tämähän on upea paikka. Hengitin raitista ilmaa ja lykin rattaita leveällä rantabulevardilla kaikessa rauhassa. Oltiin suurkaupungin vieressä, mutta silti tämä rauha, ei autoja kaasuttelua, skoottereiden sietämätöntä hurinaa, kapeita katuja tai kiireisiä ihmisiä. Sen sijaan kuuntelin meren kohinaa, seurasin aamulenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia, joilla oli aikaa jäädä heittelemään palloa koirilleen. Pysähdyin useaan otteeseen tuijottamaan merelle, ja näin naisen, joka meditoi hiekkarannalla.
Oivalsin, ettei ollut sattuma, että mieheni oli varannut hotellin juuri täältä. Hän halusi nähdä, voisiko alue olla tuleva asuinpaikkamme. Kun palasin hotellihuoneeseen, kiitin liikuttuneena miestäni siitä, että hän oli tuonut meidät tänne.
Illalla söimme hotellin ravintolassa, jossa haitariovista keittiön ja salin väliä ravaava iäkkäämpi tarjoilijamies huolehti, että meillä oli kaikki hyvin. Jaksoipa tuo hauskuttaa pikkuneitiäkin. Ja koska illan menuu ei sekään ollut hullumpi katalonialaisine punaviineineen, päätimme poiketa ravintolaan vielä toisenakin iltana.
Joskus kolmen tähden hotelli voi olla niin paljon enemmän kuin se hienoista hienoin luksushotelli, jossa mikään ei kuulu hotellihuonevarauksen hintaan. Kun aistii, että hotellissa on hyvä tunnelma ja sen henkilökunta hymyilee aidosti, tuntee itsekin olevan toivottu vieras.
Päivät Barcelonassa ovat saaneet muistamaan, millaista on yksinkertainen kesäelämä.
Antakaas kun kerron. Se on:
Aamuja, kun voi avata pariovet pienelle parvekkeelle ja istua puiselle jakkaralle juomaan aamukahvia. Ja koska on pyhäpäivä, on niin rauhallista, että katse kiinnittyy seuraamaan aamuista koiranulkoiluttajaatai huomion vie äkillinen, voimakas ääni, joka rikkoo korttelin hiljaisuuden ja kaikuu tyhjillä kaduilla.
Se on yksinkertaista pukeutumista. Aamulla sujautetaan päälle matkakuormasta ensimmäisenä käsiin tarttuva,helppo kesävaate. Minulla se on kukkakuvioinen kirpparihame ja bikinien yläosa.
Kun asuntojen parvekkeelta roikkuu pyykkejä kuivumassa: tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin kesää – ainakaan suomalaiselle!
Tunne, ettei ole kylmä. Ovesta voi astua ulos topissa, siinä muutaman euron vintagehameessa ja sandaaleissa.
Kun on tavallaan lomalla, vaikka normaali työviikko täältä Barcelonastakin käsin tehdään, mutta terassilla juttujen naputtaminen muuttaa kaiken! Lisäksi offline-tila puhelimessa lisää lomafiiliksen vapauttavaa tenhoa.
Kun voi spontaanisti pysähtyä puiston penkille lukemaan kirjaa.
Kun on niin vihreää, vihreää kaikkialla!
Toisaalta nyt kesäelämä tarkoittaa myös jotain uutta, kun puen aurinkohattua pienokaisellemme ja lataan tuttipullon valmiiksi ja mietin: onko nyt kaikki mukana.
Viva, viva kesäelämä: tästä se lähtee!
Justone day in Barcelona hastransmitted the summer vibes for me.
For me summer life means something like this:
Early mornings when you can open the doors to the terrace and drink your cup of coffee in the sun while watchingsome dog walker passing by onan empty street.
Dressing simply. It is liberating, when you can just pick up a simple skirt from your luggage and mix it with your bikini top. And of course put lots of sun cream on! And then you are ready for the day.
When you can see laundry hanging on balcony. For a Finn this is a sign of summer.
It is not cold! After six months ofcold and gray you can finally take off your winteruniform and leave your jacket indoors.
A sense that you are in a holiday mood (even when I am working normally herein Spain), when you can work on the balcony. The offline setting on yourcell phone alsogives you the sense of being on holiday.
When you can just sit down on a bench and read a book.
When it is so green, green everywhere!
This summer, for me the holiday mood alsomeans puttinga summer hat onfor the little oneand settinga baby bottle ready, and thinking: did we take all that we need for the baby?
Mainitsinko, että Barcelonan-matkamme oli hieman epäonninen?
Kaikki alkoi jo junasta. Meille oli varattuna istumapaikat mukavine penkkeineen ykkösluokasta. Olin asennoitunut nauttimaan junamatkasta lukemalla ja siinä sivussa vähän töitä tehden, mutta junavaunussamme vallitsi kollektiivinen köhä- ja rähinätauti, jonka vaunullinen aasialaisturisteja oli saanut. Seitsemän tunnin ajan kuuntelin neuroottisena röhinäkuoroa, joka alkoi vierestä ja jatkui dominoefektin lailla aina takapenkille. Sitten se alkoi saman tien uudelleen. Eihän sille mitään mahtanut. Pinnaa kiristi, mutta zeniläisenä hengittelin syvään.
Barcelonasta olimme varanneet 4-tähden HotelArts Barcelonan muka hemmotellaksemme itseämme viimeisen kerran ennen lapsen syntymää. Ja olihan hotelli huikea – siis näennäisesti: upeat näkymät merelle ja kaupungin ylle, hotellin aula oli puolestaan kuorrutettu punaisilla ruusuilla, ja sen sisustus oli kuin suoraan hienostakin kahvipöytäkirjasta. Myös tilavat hotellihuoneet seinänkokoisine ikkunoineen, leveine sänkyineen ja hulppeine kylpyhuoneineen ansaitsevat erikoismaininnan – ja tiedän mistä puhun, koska vierailumme aikana yövyimme kolmessa eri huoneessa.
Niin pääsemme surkuhupaisiin vastoinkäymisiin.
Valitessamme hotellia olin asettanut kaksi tärkeää kriteeriä: kunnon aamupalabuffetti ja sauna. Arvoimme muutaman hotellin välillä ja päädyimme lopulta Artsiin, koska ymmärsimme varausta tehdessä, että aamupala, sauna ja Internet-yhteys kuuluisivat hintaan.
No eiväthän ne koskaan kuuluu, kun puhutaan luksushotelleista. Ero on sillä, mitä palveluja on saatavilla, tämä ei missään nimessä tarkoita, että ne kuuluvat hintaan. Amatöörinä minun on vaikea ymmärtää, että luksusluokan hotelliin tullaan nimenomaan kuluttamaan rahaa.
Hotelliin saavuttua ensimmäinen pettymys oli maksullinen aamupala (36 €/hlö). Ilmainen nettiyhteys puolestaan tarjottiin aulassa, mutta huoneessa siitä olisi pitänyt maksaa 25 euroa päivältä. Ja bonuksena: pelkästään spaosastolle pääsy maksoi 45 euroa. (Kauneushoitolapalvelujen yhteydessä ovet spaosastolle avautuisivat ilmaiseksi, kuulemma.) Nauratti ja kiukutti samalla: kaunis kakku päältä!
Pettymystä kompensoi toki tilava hotellihuone ja näkymät merelle.
Olimme pyytäneet rauhallista sijaintia, mutta toisin kävi. Ensimmäisenä yönä nukuin tuskin silmäystäkään, sillä kahdeksannessa kerroksessa sijaitsevaan huoneeseen kantautui viereisestä Casinosta sellainen jumputus, että syväunen tasolle pääseminen oli mahdotonta. Aamulla heräsimme valtavaan väsymyskrapulaan. Raahauduimme kiukkuisina ja nälkäisinä kuntosalille. Sen jälkeen marssimme respaan. Saimme onneksemme uuden huoneen 25. kerroksesta, tällä kertaa kaupunkinäköalalla.
Lisäksi kärsimyspalkkioksi saimme ilmaisen aamupalan, joka tietysti maistui seitsemännellä raskauskuulla olevalle naiselle. Mieliala koheni, ja söin toki jokaisen euron edestä! Kylläisinä olimme valmiina kaupunkikierrokselle.
Painajainen hiipi jälleen seuraavana yönä, tällä kertaa möykkäävien ja tappelevien venäläisturistien muodossa. Unettoman yön jälkeen palasimme vastaanottotiskille ja pyysimme jälleen kerran mahdollisuutta vaihtaa huonetta. Tilanne tuntui absurdilta: olimme buukanneet tämän hienon “taidehotellin” juuri nauttiaksemme olostamme ja leväten. Kaukana oltiin luksuksesta! Toisaalta, eikö juuri tämän tason hotelleissa idioottiosamäärä kasva? Alkoholi, raha, sikailu – luksusluukun vakio riesat!
Jälleen kerran pakkasimme kamat – tai osaa kasseista emme olleet edes ehtineet purkaa. Edellisen päivän jäljiltä minulla oli valitettavasti jäänyt purkamatta juuri se kangasnyssykkä, johon olin kiireessä pakannut hedelmien sekaan mieheni kashmirneuleen. Loppupäivän kävelimme kaupungilla – minä ja banaanille tuoksuva mieheni. Minua nauratti, puolisoani ei.
Hotellin varoittavista esimerkeistä huolimatta päätimme kuitenkin kokeilla spaosastoa ja sitä saunaa, jonne pääsyä olin suomalaisena luonnollisesti odottanut. Kun sitten illalla viimein sujautimme valkoiset kylpytakit ja Arts-tossut jalkaan, oli kauneushoitolan henkilökunta onnistunut sekoittamaan yksinkertaisen varauksen: miehelleni oltiin tekemässä vartalokuorintaa ja minulle hierontaa. Asia saatiin korjattua. Mieheni ehti kuitenkin pelästyä.
Hemmotteluhoitojen jälkeen meille tarjoiltiin teetä ja pähkinöitä rauhallisessa näköalaloungessa, jossa saimme tyytyväisinä katsoa 45. kerroksesta kauaksi avautuvaa Barcelonaa sen kylpiessä iltaisessa valoloisteessa. Sitten piipahdimme porealtaalla, jossa minä en tietenkään voinut muuta kuin kastaa jalkani. Kokemusta kuorrutti edelleen se, että saimme olla kaksin allasosastolla – kyllähän siinä kiivaampikin mielenlaatu rentoutuu.
Mutta se sauna. Se neljänkymmenenviiden euron saunakokemus. No se oli tämä: kylmä sauna lattialämmityksellä. Sauna lienee rakennettu vain markkinointitarjouksessa, sillä löylynkaltaisista elämyksistä ei tässä kopissa nautittu. Tilassa oli kyllä vesikippo ja kauha, mutta ei kiuasta. Lämpömittari näytti hulppeat neljäkymmentä astetta. Voitte varmasti eläytyä suomalaisnaisen tunnetiloihin? Saunan ikkunasta avautuvat näköalat eivät valitettavasti tässä tapauksessa lämmittäneet.
Jännityksellä odotimme viimeistä yötämme hotellissa.
Ja vihdoinkin: saimme nukkua, ihan aamuun saakka. Nyt päästään siis asian ytimeen eli siihen luksukseen.
Ja koska oli ystävänpäivä, minulle sallittiin pääsy aamupalapöytään.
Lopulta olimme helpottuneita, että pääsisimme hotellista pois. Olimme alkaneet pelätä aulaan saapumista, sillä niin tekopirteänä ympärillä hääräävä henkilökunta syöksyi kimppuumme. Kun sama hotellin työntekijä toisti kolmannen kerran tutun esittelyrituaalin (”So my name is Theresa, and if there is anything I can do…”) aloin pelätä, että olimme keskellä science fiction -elokuvaa, jossa ihmiset ovat muuntautuneet roboteiksi.
Viimeisen keinotekoisen hymyn jälkeen oli aika sulkea taksin ovi ja sanoa Adiós!
A luxury hotel or a house of horrors ?
Did I mention that out trip to Barcelona was a bit chaotic?
It all started on the train. We had booked nice and comfortable seats in first class, but unfortunately our railroad car was full of Asian tourists who all seemed to be having a terrible, collective cough, which went on during seven hours. I tried to stay calm.
In Barcelona we had reserved the four-star Hotel Arts Barcelona just to give ourselves a little treat before the baby comes.
Of course the hotel was luxurious – the view over the sea and over the city were amazing. Not to mention the lobby with red roses everywhere, and the decor was like from a stylish coffee table book.
Also, the rooms were beautiful with wall-sized windows and big bathrooms. And trust me, I know what I am talking about, because we changed rooms every night!
So now on to the little incidents that happened at the hotel.
When choosing the hotel I had two important criteria: a big breakfast and access to the sauna. Arts looked promising, but when we got to the hotel, we found out that the breakfast wasn’t included and they offered it separately for prices starting at 36 euros. Access to the Internet was only free in the lobby, in rooms the cost would be 25 euros a day. And along with this, access to the sauna would cost 45 euros, but if you had a beauty treatment in the spa the entry would be free. Talking about nice surprises!
I should have know this: with these kind of luxury hotels nothing comes for free – even a small bottle of sparkling water cost twelve euros in our room!
Of course for the price of the booked hotel room we got a big, beautiful room with an impressive view. But what use is a nice room, if you cannot sleep in it? – Not on the first night or the second.
Even though we asked for a quiet room, we got our room on the eighth floor, right above a noisy casino. We could hear techno music played in the casino until early morning. We hardly slept that night. The next morning we were both tired and hungry. We went to the reception and explained the situation. They moved us into another room on the 25th floor, this time with a view over the city.
As a bonus they offered us a free breakfast, which made everything better. And, seven months pregnant as I am, I ate for the worth of all the euros that it would have cost.
On the second night we were woken up by the Russians in the next door. They were banging the door and fighting. No good night’s sleep this time either!
So in the morning we asked to change rooms, again! We packed our bags, or actually we never got the chance to unpack, anyway. And unfortunately I had put my husband’s favorite cashmere knit in a bag containing fruits. For the rest of the day I walked around Barcelona with my “banana man”. I was laughing, he wasn’t.
With all these experiences of warning that we had at the hotel, we still decided to reserve treatments at the hotel’s beauty salon, so we could have access to the spa area. And to be honest: we really needed a little pampering after not sleeping well, and after all the walking that we had done during the last couple of days.
When we finally put on our white bathrobes and Arts slippers, and were ready to go our respective treatment rooms, we found out that they had mixed up our orders: they we about to give to my husband a body scrub treatment and a Swedish massage for me. My husband was happy that this was worked out at the last minute.
After the treatments we were guided to a little lounge area with an impressive view from the 45th floor over the city. We drank some green tea and ate some nuts. Then it was time to go to the spa section. The hot tube seemed nice, anyway my husband enjoyed it, but being pregnant, I only got to relax my feet.
And now we get to the sauna, which I had been so waiting for. Well, I can’t actually say that it was a sauna; it was cold with a little heating on the floor. There was a bucket and a pail, but no sauna stove! At this point even the great view from the window of “sauna” didn’t warm us.
As you might know for the Finns sauna is an important and sacred place. So this kind of mockery in a 40-degree temperature was just unbearable! And in this case we can’t really talk about a sauna – that would be unjust. It was just a part of the hotel’s fancy decoration.
After the treatments and two days of not sleeping, and walking and walking, we went to bed. And this time we actually got to sleep in silence.
The next day we were happy to go home – to spend the next night in our own quiet bedroom. We were also starting to be scared of the overly smiley and polite staff. Every time we entered the lobby it was like this: “How are you?” and “how was your day?” or: “can I help you?” When the employee at the beauty salon introduced herself for the third time with a same speech, I started to wonder if I had entered a science fiction movie where all the human beings had turned into robots.
After one last smile it was time to close the door of a taxi and say Adiós!
