Matkalla

Kyläluuta täällä hei!

-  

Barcelonan reissun aikana tuli vähän kyläiltyä. Toisin sanoen olimme jatkuvasti menossa. Puolessa välissä reissua minä, porukan ainoana puhtaana suomalaisena, kaipasin jo omaa vetäytymisaikaa tai vähintäänkin yhden vapaapäivän.

Niin, tuon kymmenen päivän aikana tapasimme ystäviämme Alellan kylässä. Meitä kutsuttiin kahville, lounaalle ja illanistujaisiin. Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, nostettiin maljaa ja halattiin. Meidät toivotettiin tervetulleeksi kuin vanhat perheenjäsenet. Noina hetkinä tunsin pistoksen rinnassani: juuri tätä olin kaivannut!

Oli muutenkin hämmentävää vierailla vanhassa asuinpaikassamme. Kun sattumalta törmäsin ensiseen naapuriimme kauppareissulla, hain suklaacroissantteja lähileipomosta tai pullon valkoviiniä viinikaupasta, tuntui nuo kaikki toiminnat niin normaaleilta, että hetken unohdin, että emme enää asu täällä.  Toisaalta tuntui kuin olisin katsonut etäältä tuttua elokuvaa. Miten paljon elämää tässä kylässä onkaan! tuumasin. Vuokra-autossa soi Melodia FM ja tutut maisemat vilisivät silmissäni: tuolla kävimme ensimmäisenä iltana juomassa cava-lasilliset, tuossa tuo ihana vuoristomaisema, jota ihailin talostamme. Tuota reittiä pitkin veimme tyttöämme kävellen La Caseta-päiväkotiin. Ja tuossa, tuossa oli kotimme. Siinä se seisoi ylväänä kolmen sypressipuun takana. Meidän Frida Kahlo -talo, joka näytti nyt autiolta, hylätyltä. (Uudet asukkaat odottivat kai remonttilupia.) En nähnyt yhtäkään kulkukissaa entisellä kotikadullamme. Hetken itketti, mutta mielessäni tiesin, että tämä talo ja sen tuoma projekti ei ollut meitä varten tässä elämäntilanteessa.

Siellä keskellä Kataloniaa pakahduttava tunne lävisti kehoni, kun tajusin, etten sittenkään ollut ihan sinut eroni minun ja espanjalaisen elämän välillä. Muistan, kuinka viime vuonna loppukesästä olin tulla hulluksi kylän kirkonkellojen jatkuvaan kalkatukseen. Varsinkin, kun kesällä oli nukuttava ikkunat ja ovet auki. Muistan näkymättömät ja äänettömät sääsket, jotka täplittivät ihon punaisiksi. Muistan paahteisen, seisahtaneen ilman, jota ei päässyt pakoon sisälle hämärään. Muistan naapurin uima-altaan suodattimen häiritsevän äänen ja iltapäivän paahteessa varjoon hakeutuvat kulkukissat. Mutta sen olin unohtanut, kuinka paljon asioita teimme yhdessä perheenä ja kuinka paljon tapasimme ystäviä.

Onni on kyläillä Badalonassa.

Olen nimittäin pannut merkille, että Suomessa teemme asioita jakautuneena eri tiimeihin. Toinen meistä vanhemmista menee viikonloppuna puistoon lapsen kanssa tai meren rannalle kävelemään. Toinen käy lapsen kanssa taidenäyttelyssä ja muissa riennoissa. Kun saan lounaskutsun ystävältä, on se tarkoitettu yksin minulle, ei puolisolleni. Teemme toki asioita yhdessä, mutta huomattavasti vähemmän kuin ulkomailla asuessamme.

Oikeastaan ajatus siitä, että kyläilimme kymmenen päivän aikana enemmän ystävien luona Alellassa kuin viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olemme nähneet ystäviemme Suomessa, on aika surullinen. Elämäntapakysymys, kai, ja toisaalta aika tyypillinen paluumuuttajan havainto. Talvella meillä päin vetäydytään, kesällä eletään.

Mutta kuten matkailu tavallisesti, niin se tällä kertaakin avarsi maailmankuvaani ja toisaalta sai pohtimaan omaa elämäämme Suomessa. Olen myös oivaltanut, että kun on viettänyt lähes viisi vuotta ulkomailla, ei kotimaahan palaa samanlaisena kuin lähtiessään. Olisi helppo sortua mustavalkoiseen ajatteluun, että ruoho aidan takana on vihreämpää. Jojoilu Suomen ja muun maailman välillä on opettanut hyväksymään ulkosuomalaisen sielun minussa: jatkuvan kaipuun jonnekin ja sen, että nykyisin suomalaisuuden rinnalla kannan mukana ripauksen ranskalaista ja espanjalaista mentaliteettia. Olen myös hyväksynyt, että kotini on vähän siellä sun täällä. Kuulun tänne, mutta en sittenkään. Sen kuitenkin olen päättänyt, että kollektiivinen espanjalainen kyläluuta minussa saa herätä ja hengittää myös täällä Suomessa. Varo vaan, taidanpa kutsua sinut kylään!

Lue myös:

Lomakuulumiset Espanjasta

Suomi ulkosuomalaisen silmin

Matkavinkkejä Milanoon – ja miksi sinne kannattaa mennä!

satu
 

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply
    Kati
    12 toukokuun 2019 at 17 h 11 min

    Oi että, musta olis myös niin ihanaa kyläillä enemmän! Just miehelle sanoin, ettei me koskaan pyydetä ystäviä syömään tai mennä kellekään kylään. Aina vedotaan arkikiireisiin ja lasten kuskaamisia.. vaikka ehkä se on vain tekosyy. Usein tulee jo valmiiksi mietittyä, ettei me kuitenkaan saada aikaa sovittua…

    • Reply
      satu
      13 toukokuun 2019 at 8 h 46 min

      No tähän ilmiöön olen juuri havahtunut, kun muutimme takaisin Suomeen. Mulla oli ehkä sellainen harhakuva, et näen ystäviä enemmän, mut totuus on se, et näin heitä useammin kun asuin ulkomailla. Ehkä nyt kesää kohti mennessä saa kyläilykulttuurin herätettyä henkiin:)

    Leave a Reply