Avainsana-arkisto: elämänmuutokset

Uusia alkuja (taas)

Kannan otsa hiessä auton takakontista sinisiin Ikea-kasseihin pakattuja sekalaisia tavaroita. Viimein on koittanut päivä, kun muutamme remontoimaamme rintamamiestaloon. Minusta tulee talon toinen omistaja – ja se tuntuu niin keskiluokkaiselta ja -ikäiseltä, mutta ihan hyvällä ja etuoikeutetulla tavalla kuitenkin.  

En nimittäin arvannut, kuinka upea tunne on lukuisten väliaikaiskotien jälkeen muuttaa omaan taloon xx-määräksi vuosia. Ennen olisin saattanut ahdistua, mutta nyt suhtaudun tasaisuuteen ja talon pian tutuksi tuleviin nurkkiin lempeästi huokaillen: vihdoinkin! (Olen ollut niin lemmenhuumassa uudesta kodista, etten ole malttanut lähteä edes työhuoneelle.) 

Epäilin, olisiko minusta muuttamaan ihan tavalliselle omakotitaloalueelle muiden talojen ympäröimäksi ja naapurin koiran haukunnan keskelle. Epäilin, olinko ihminen, joka taitaisi tavallisen kotileikin. Tavallisesti omistaminen saa minut ahdistumaan, paidankauluksen kiristymään, ovien sulkeutumaan (lopullisesti) takanani. Vielä muutama vuosi sitten janosin maailmalle,  halusin jatkuvasti kokea ja nähdä uusia asioita. Ranskalaisen puolisoni kanssa asuimme Pariisissa, hetken Espanjassa ja sitten Helsingissä.  

Pari vuotta sitten sain idean maaseudulle muutosta ja muutimme Fiskarsin ruukkikylään. Kokeilimme kylän eri vuokrakoteja ja samalla mielessä kypsyi ajatus oman kodin hankkimisesta, ja ennen kaikkea pysyvän kasvualustan tarjoamisesta lapsille. Sillä viime vuosina olen oivaltanut tämän: lähestyessäni nelikymppisyyttä ja lasten kasvaessa huomaan, ettei liikkumavaraa ole samalla tavalla kuin sitä oli kolmikymppisyyden alkutaipaleella lasten ollessa pieniä. Kukaan meistä ei jaksa enää loputtomia muutoksia tai jatkuvaa reissuelämää. Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan reissuelämän ja ulkomailla asumisen sekä hyvät että huonot puolet.

Huomaan, että maalla asuminen on kesyttänyt levottoman mieleni.

En ehkä sittenkään kaipaa enää minnekään.  

Ja kas, nelikymppinen mieleni ajattelee jotain tällaista: Osaan nyt arvostaa rauhallista ja turvallista asuinpaikkaa, pieniä päiväkoti- ja eskariryhmiä ja luonnon läsnäolon pehmittämää arkea. Pienessä kylässä ei tarvitse kiirehtiä tai kilpailla paremmuudesta. Olet hyvä sellaisena kuin olet! Se on justiinsa hyvä nyt.  

Ja kun viimeinen muuttolaatikko on kannettu sisälle ja tavarat löytävät oman paikkansa, huomaan, että aikaa jää muuhunkin. Sisäisen taloni perustat ovat nyt tukevasti pystyssä. Aikaa ja energiaa jää muuhunkin, kun jatkuvat muutokset eivät syö energiavarojani.   

Sitten mieleen hiipii ajatus: ehkä voisin puhaltaa henkiin vanhan blogini. Kirjoitella hitaasta elämästä maaseudulla, vastuullisesta pukeutumisesta, tavallinen arjesta, kirjoista ja kirjoittamisesta ja kehon ja mielen hyvinvoinnista – aiheista, jotka vuosi toisensa jälkeen kiinnostavat ja kiehtovat minua, ehkä myös sinuakin? 

Toivottavasti sinä, rakas lukijani, pysyt matkassa.

Luvassa on ainakin taattua höpinää pian neljäkymmentä täyttävän daamin suusta. 

Xx,

Satu

Tänä syksynä kaikki taas muuttuu

Kulunut kesä on ollut minulle raskas. En viettänyt sellaista huoletonta ja kevyttä kesää kuin suunnitelmissani kuvittelin. Raskaus on tarkoittanut minulle kirjaimellisesti sekä kehon että mielen raskautta. On pitänyt tehdä isoja tulevaisuudenpäätöksiä hormonihöyryisen pään oikutellessa puolesta ja vastaan. Toisina päivinä olen itkenyt sitä, että haluan jäädä Kataloniaan ja toisina, että haluan palata Suomeen. Yllätysraskauden prosessoiminen on sekin ollut oma polkunsa.

Kesä- ja heinäkuun velloin kuin ahdistavassa unessa. Mikään päätös ei tuntunut oikealta. Mieheni kanssa keskustelut kutistuivat siihen, missä asuisimme tulevana syksynä. Tämä uuvutti meidät molemmat.

Kumpikin oli lopulta sitä mieltä, että turhaa painolastia pitäisi karsia tässä ja tulevassa elämäntilanteessamme. Elämästä olisi tehtävä paljon yksinkertaisempaa eli siis karsia kaikki kuormittava pois.

Tajusimme, että noin 400 neliömetrin talon remontoiminen, vauvan hoito ja leikki-ikäisen kasvattaminen sekä miehen kahden yrityksen pyörittäminen kutakuinkin järjissä ja hyvällä fiiliksellä olisi mahdoton yhtälö.

Päätimme laittaa unelmamme jäihin ja kokeilla onneamme. Laitoimme talon myyntiin ja alle kuukaudessa kauppakirjat oli allekirjoitettu. Myyntihinnastakaan emme joutuneet tinkimään, ja jo taloon käyttämämme summan jälkeen pääsemme ”kuiville”. On siis kuin olisimme asuneet ilmaiseksi viimeiset kuukaudet Kataloniassa.

Joku voisi kysyä: kaduttaako tai kannattiko?

Ehdottomasti kannatti! En vaihtaisi noita viettämiäni kuukausia Alellan kylässä pois. Lisäksi Kataloniassa viettämäni aika on opettanut minulle aika paljon elämästä. Olemme saaneet tutustua meille vieraaseen kulttuuriin, elämään autenttisessa viinikylässä ja ennen kaikkea olemme tutustuneet upeisiin ihmisiin. Jo parissa kuukaudessa loimme naapuristoverkoston, jossa WhatsApp-viestejä vaihdettiin ja viikonloppuisin kokoonnuttiin spontaanisti viettämään aikaa yhdessä. En voi kuin hämmästellä ihmisten ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta.

Tiedän myös, että unelmilla on kääntöpuolensa.

Tiedän myös, että meidän on taas pakattava laukkumme ja kuljettava kohti uutta, jotta joku päivä voisimme palata auringon alle.

Lue myös:

Minne matka?

Oivalluksia matkan varrelta

Varasuunnitelma

Oivalluksia matkan varrelta

Piipahdin minilomalla Lontoossa ystäväni luona. Istuimme pubissa, vaeltelimme ympäri kaupunkia, kävimme festivaaleilla ja vielä reissun päätteeksi päädyimme soholaiseen blues-baariin kuuntelemaan live-musiikkia. Tuona kolmena päivänä tunsin olevani elossa. Oli kiva tarkkailla, kuinka lontoolaiset pukeutuvat, missä on kiinnostavimmat katumarkkinat, siemaista siideriä suuren suuresta pintistä ja imeä kaupungin energiaa.

Sitten se sama tunne iski, jonka koin viimeksi Pariisissa. Suurkaupunkiahdistus. Parin päivän jälkeen suurkaupunki alkaa syödä energiaa. Jalkani ovat väsyneet kävelystä, ilmansaasteet saavat silmät ja suun kuivaksi, kiireisten toimistotyöläisten ripakka askel kadulla – koko ajatus kiireisestä elämäntyylistä saa pään pyörälle. Sitten ne välimatkat. Erityisesti suurkaupunkikonteksti saa miettimään, kuinka paljon aikaa kuluu julkisilla matkustamiseen? Kun viimein pääsin Lontoon-reissultani kotiin noin 12 tunnin matkustamisen ja lentokentällä istumisen jälkeen, nukuin seuraavana päivänä niin, etten herännyt herätyskellon ääneen, en edes toisen kerran torkutukseen.

Se, mitä kokemus ja itsetuntemus on minulle opettanut, on tämä: suurkaupunkielämä ei ole minua varten. Tämän oivaltaminen on helpottanut jälkikäteen erityisesti niinä hetkinä, kun olen kokenut uuden elämänmuutoksen haastavana tai elämän pikkukylässä yksinäisenä. Itse asiassa maalaismaisema on pakottanut minut kohtaamaan itseni ja sen, millainen olen. Ei, ei minusta tullut uratykkiä, lakimiestä tai teräväsanaista toimittajaa. Minussa taitaa sittenkin asua vähän erilainen girlboss, jonka arkielämä täyttyy kirjoitusprojekteista (joista ei saa tuloja), joogaamisesta, lukemisesta, talon remppaamisesta, maton virkkaamisesta ja muista arkiaskareista. Välillä kuitenkin saan itseni kiinni ajatuksesta, että jos minullakin olisi kalenteri täynnä ja olisin luomassa nousukiitoista uraa. Olisinko silloin tyytyväisempi tai onnellisempi? Olisiko sittenkin oman mieleni kannalta parempi, että eläisin aktiivisempaa elämää kuin tätä hiljaiseloa pikkukylässä, luonnonhelmassa? En tiedä. Tällä hetkellä olen valinnut elämässäni toisenlaisen polun.

On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka elinympäristö voi antaa monenlaisia vihjeitä siitä, millainen on ja millaista arkielämää haluaa viettää. Toisinaan luonto saattaa kuiskata niistä ikävistä asioista, joita kaupungin hälyssä en muuten kuulisi. Usein hiljaisuus ja luonnonrauha haastavat minua, luovat mielessäni kiusoitellen ajatusketjuja, joille ei ole päätepysäkkejä. Maalaismaisema saa mielessäni aikaan tyyneyden rinnalla tunnekuohuja ja myrskyjä. Kun liikkuu ääripäästä toiseen – suurkaupungista pieneen kylään, mahtuu matkan varrelle paljon oivalluksia siitä, mitä elämältä ei ainakaan halua. Onneksi mukana on myös muutama elämänkokemuksen tuoma varmuus asioille, joille sanon kyllä.

Ja kun pahin jumitushetki iskee, katkaisen ajatusnauhan tarttumalla kauhaan, rikkalapioon tai alan siivota ­– vain tekemällä asiat etenevät, ja siinä sivutuotteena saattaa syntyä muutama oivaltava ajatus.

Lempeää kesän alkua!

 

 

Miksi muutimme Kataloniaan?

Olen kirjoittanut uudesta alusta ja kokemuksista, joita uusi asuinympäristö on minussa herättänyt. Taustalla olevia syitä elämänmuutokseen olen kuitenkin avannut vähän. Nyt on sen kirjoituksen aika.

Eli: miksi muutimme Pariisista Kataloniaan?

Suurin syy oli, että halusimme yksinkertaisemman elämän äärelle ja luonnon läheisyyteen. Hektinen suurkaupunkielämä alkoi uuvuttaa, emmekä halunneet kasvattaa lastamme ilmansaasteongelmista kärsivässä kaupungissa.

Kun aloimme miettiä tarkemmin, minne muuttaisimme, muotoutui erääksi kriteeriksi se, että ilmasto olisi suotuisa. (Mieheni kompensoi tätä sillä, että koska hän viettää päivät tietokoneen äärellä, hän haluaa vastapainoksi viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona.) Ja eikös tästä olekin

Halusimme siis löytää paikan, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti haaveilla olevansa muualla, odottaa seuraavaa lomamatkaa tai kesää, valittaa säästä tai käyttää #throwback-merkintää (mitä en voi muuten sietää) Instagramin hashtagina. Halusimme, että nykyhetkessä olisi justiinsa hyvä, ja ettei kotoa tekisi mieli lähteä juuri minnekään.

Halusimme myös, että eläisimme mahdollisimman omavaraisesti, ruoka olisi tuotettu lähellä ja meillä olisi oma kasvimaa, ehkä pari kanaakin.

Edellä mainitut seikat liittyvät ekologisempaan elämäntapaan, jota kohti pyrimme kulkemaan. Meidän arjessa tämä tarkoittaa, että kävelemme ja pyöräilemme mahdollisimman paljon, hoidamme kasvimaata ja vietämme aikaa ulkona, syömme lähiruokaa, kierrätämme ja kompostoimme.

Okei, jouduimme hankkimaan auton. Se suretti minua, mutta ilman kaaraa täällä ei olisi pärjännyt. Meidän auton käyttö on kuitenkin arjessa hyvin vähäistä, kun kylästä löytyy kaikki palvelut, ja lapsemmekin viemme mieluummin kävellen tai pyörällä päiväkotiin kuin autolla. Näin auto seisoo tallissa arkena, viikonloppuna haemme sillä lähinnä remonttitarvikkeita. Pyrimme siis käyttäämään autoa harkiten. Yksi perustelu auton hankinnalle oli myös se, että voisimme harrastaa lähimatkailua Etelä-Euroopassa sen sijaan, että matkustaisimme lentokoneella. Ja koska Espanjassa on aika miellyttävä ilmasto, ei kaukomatkoista tarvitse haaveilla. (Itse asiassa minä en ole koskaan ollut kaukomatkalla, joten tässä asiassa oma hiilijalanjälkeni on minimaalinen.)

Lopulta Barcelonan alueen pieni viinikylä valikoitui kotipaikaksi, koska se sijaitsee ideaalista ison kaupungin lähellä, meri on vieressä, meillä on iso pihamaa ja halutessamme voimme kokea olevamme kuin maalla. Oli myös tiedossa, että kylässä on kansainvälinen ilmapiiri, mikä helpotti edelleen päätöksentekoa. (En missään nimessä halunnut päätyä turistien täplittämään aurinkolomakohteeseen, jossa sesongin päätyttyä arkielämä ja palvelut kuolevat ja aika käy pitkäksi.) Koimme myös, että Euroopan maista Espanjaan ja Katalonian alueelle olisi helpompi sopeutua kuin johonkin toiseen Etelä-Euroopan maahan. Rakastan esimerkiksi Italiaa, mutta haluan säilyttää suhteeni saapasjalkamaahan romanttisena, etäänä – maana, jossa on kiva käydä lomalla.

Tiedän, että olemme onnekkaita. Kun töitä voi tehdä mistä päin tahansa, voi elinympäristön tietyin ehdoin valita itse. Vaikka lopulta pelkäsin muutosta, olen (ainakin tällä hetkellä) hyvin tyytyväinen, että rohkenimme tehdä tämän.   Helppoa vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen ei ole ollut, mutta päivä päivältä asiat ovat helpottuneet ja alamme sulautua joukkoon. Arjen haasteista selviämistä helpottaa se, että miljöö on paras mahdollinen ja lähellä on auttavia ja ystävällisiä ihmisiä. Motivaatiolla ja päätöksellä selviytyä on tiestystinmyös oma osansa.

Palataanpa vielä alkuun.

Elämänmuutoksen myötä aika moni asettamistamme kriteereistä on toteutunut. Kanojen sijaan talon kylkijäisinä tuli pari kissaa, mutta kyllä pihassa on valmiina oma aitaus kanoille edellisten asukkaiden jäljiltä. Toistaiseksi tuoreet kananmunat on kuitenkin saatu naapurista, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka meillä ensi kesänä olisi jo niitä kotkottajia!

Lue myös:

5 asiaa, jotka ovat toisin

Barcelona vs. Paris

Neljän munan tarina

Koti Espanjasta?

Viime keväänä Badalonan-reissun jälkeen ajatus talomme myymisestä vahvistui. Sitä seurasi lukuisia tapaamisia asuntovälitysfirmojen kanssa, jatkuva talon siivoaminen ja kodista pakenemista näyttöjen tieltä. Kävipä taloamme kerran katsomassa eräs tunnettu naisnäyttelijäkin.

Heinäkuussa allekirjoitimme myyntikirjat ja sen jälkeen päivästä ja mielentilasta riippuen tunnetilat ovat vaihdelleet kutkuttavasta vapaudentunteesta kauhuun ja epätoivoon.

Tehdäänkö me nyt oikea ratkaisu?

Missä me asumme puolen vuoden päästä?

Viimeistä kysymystä olemme olleet selvittämässä Barcelonassa. Kodinvaihtosivuston kautta asuimme viikon aidossa katalonialaiskodissa Barcelonan kupeessa. Halusimme kokeilla elää tavallista arkea ja fiilistellä, miltä meistä tuntuisi. Aamupäivät paiskimme töitä (luojan kiitos löysimme kahdessa tunnissa lastenvahdin tytöllemme!) ja iltapäivät ravasimme katsomassa taloja.

Ensimmäinen päivä oli katastrofi. Talot olivat aivan liian korkealla kukkulalla. Tuumin, että ei siinä huikea näköalakaan auttaisi, kun suurimman osan ajasta olisin tuntenut eläväni eristyksessä muusta maailmasta. Kävimme kummallisessa ruotsalaismiehen talossa, jossa portaita riitti ylös ja alas ja pohjaratkaisu oli mitä epäkäytännöllisin lapsiperheelle. Tosin eteisessä oli säilytyskomero ulkovaatteille – se jos jokin uupuu ranskalaisista ja espanjalaisista taloista. Sitä mies esittelikin ylpeänä. Nähtiin kynittyä puutarhaa, turkoosinsinisenä hohkaavia uima-altaita, mutta ei. Ensimmäisen päivän jälkeen olimme ihan varmoja, että tässä tämä oli.

Jatkoimme silti asuntonäytöissä ravaamista, mutta kummallakin oli fiilis, ettei seuraavakaan kylä muuttaisi tilannetta. Mutta kas, eteemme sattui kivassa kylässä mieleenpainuva talo rinteellä, mutta ei liian korkealla. Näköala sekin oli huikea: toisesta kulmasta maisema avautui suoraan viinitilalle ja merelle, talon toisesta päästä kylään ja rinteelle. Viivyimme talossa pitkään. Fiilistelimme ja kiertelimme huoneesta toiseen. Iso projekti, tuumailimme. Mielessä alkoi pyöriä ajatukset remontista, mutta kaikkien niiden asuntonäyttöjen jälkeen juuri tässä talossa tunsin oloni rauhalliseksi – ja erityisen inspiroituneeksi.

Teimme tarjouksen.

Katsotaan miten käy. Voi olla, että tuleva koti onkin jossain muualla kuin Barcelonan lähellä. Tärkeintä on ollut tulla kokeilemaan ja realisoimaan pala sitä unelmaa, jota olemme pitkään mielessämme kasvatelleet. Jos olisimme vain vuodesta toiseen jatkaneet unelmoimista kodista Etelä-Euroopassa tekemättä asian eteen mitään, olisi tuo unelma myöhemmin saattanut osoittautua ihan toiseksi kuin se toiveissamme olimme kuvitelleet. Kurjaa olisi myös jatkaa tuon unelman kahlitsemana jokapäiväistä elämää, jo sitä ei millään asteella pääsisi realisoimaan. Nyt olemme kartuttaneet julkisilla matkaa Barcelonan keskustaan, kävelleet kylässä ja katsoneet palvelutarjontaa (kaksi joogastudiota bongattu, jee!), hoitopaikkoja ja kouluja.

Ehkä se on siis tässä.

Jatkoa luvassa.

Last week we went to Barcelona to see houses on sale. We went to see many different places, and I was sure that this it it: this is not out place, but then we changed the village and went to see this one house. It was love at first sight. We both felt so peaceful there. Yes, it is going to be a big project, but we are making an offer.

Let’s see what happens.

To be continued…

Kaikessa rauhassa

En jaksa olla hämmästelemästä itseäni siitä, kuinka oloni on huomattavasti keveämpi kun saan tuijottaa vähäeleistä, rauhallista luontomaisemaa. Taustalta kantautuu etäisesti aaltojen kohina, mutta sitäkin voimakkaampana linnunlaulu. Kaupungissa arki täyttyy jatkuvista hälyäänistä: ohi kaasuttava skootteri, puheensorina, hälytysajoneuvojen epätoivoinen ääni, naapurin rouva, joka huutaa koiralleen… Kaupunkiympäristö on koko ajan liikkeessä, silloin myös omien ajatusten äärelle on vaikea pysähtyä. Mutta maalla, maalla kaikki on toisin. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmemmin tiedostan, että tarvitsen säännöllisin väliajoin näitä happihyppyjä.

Silti sisälläni käy taistelu: maalle vai kaupunkiin? Missä on oikeasti hyvä olla? Laitettuamme Pariisin-talomme myyntiin, elämme siirtymävaiheessa, sillä kaikki ajatukset ovat vielä kesken. Missä vietämme ensi syksyn, kuka tietää? Kaikki tämä pelottaa, mutta samalla kohti uutta kulkeminen karistaa jaloista kahleet. Sisälläni tiedän, että päätöstä tuskin tulemme katumaan, sen sijaan päätöksestä vetäytymistä kyllä.

Nykyisin blogimaailma on täynnä tekstejä, jossa eletään mahdollisimman vapaana, matkustellaan ja täytetään Instagram-käyttäjätili kuvista, joissa poseerataan ”hyvä elämä” -hymy kasvoilla ja viherpirtelö kädessä Balin rantaparadiisissa. Sitäkö vapaus tarkoittaa tänä päivänä, että voi matkustaa kauas ja halvan elintason kylkiäisinä elää kuin kuningatar? En ole niin naiivi, että vastaisin kyllä. Matkaelämää voi elää hetken, muttei loputtomasti. Jotta arki olisi pidemmällä tähtäimellä miellyttävää ja toimivaa, on johonkin osattava asettua. Etenkin perheelliselle se on välttämätöntä.

Muuttoa ja uutta asuinympäristöä pohtiessani, olen miettinyt tekijöitä, jotka kuuluvat mielikuvassani hyvään arkeen. Näitä ovat:

Kun aamulla voi astua kahvikuppi kädessään terassille olipa sitten kesä tai talvi…

Kun päivän voi aloittaa urheilemalla…

Kun liikkuminen ei ole kahlittu autolla ajamiseen. Pyöräilemällä tai kävellen pääsee tarvittaessa suuremman kaupungin sydämeen. Tähän liittyy myös toimiva pyörätieverkosto.

Kahvila ja luomukauppa ei ole koskaan kävelymatkaa kauempana.

Asuinpaikassa on hyvä hengittää, eikä ilmansaastetilanne ole hälyttävä.

Asuinpaikka tarjoaa miellyttävän, lapsiystävällisen ympäristön. Myös terveydenhoitopalvelut ovat erinomaiset ja koulujärjestelmä hyvä, luova, eikä missään nimessä ankara!

Elinympäristö tarjoaa myös mahdollisuuden kehittää itseä.

Kotona oleskelun rinnalla meillä on tiivis sosiaalinen verkosto. Ei sen tarvitse olla niin laaja, mutta että on joku, jonka kanssa voi poiketa aperolle ja puida maailmanmenoja.

Lopulta tämä vaatimuslista on aika kohtuullinen, eikö?

Sitä kohti me aiomme kulkea.

We are here in Brittany again in our second home, and I can’t help wondering how peaceful I feel here. The older I get, more I start to realize how much I need this escape to the countryside.

As we decided to sell our house in Paris, I started to think those factors that I want from the new environment (and country). And here is what I hope:

… that, I can go out to our garden every morning with my big mug of coffee and have that peaceful moment to start my journey.

I can go jogging or do my yoga practice every morning.

Kids friendly environment, a good system of education and a good system of health care.

That I can go to a big city with my bike or even walk. This means “no” to car and “yes” to big cycle path.

That, there is a nice café and organic wood shop nearby.

That the environment offers a good condition to educate myself.

And of course: that we do have a social life, that we are not isolated in a big house.

I don’t ask that much, do I? Anyway, this is the path that we are approaching.