Tiedättehän sen kammottavan hetken (tai osaatte varmasti kuvitella sellaisen), kun istut kampaajalla pesupaikalla väri päässä ja yhtäkkiä kampaajat alkavat kuiskutella ja kauhistella keskenään.Näin kävi minulle viime lauantaina. Sain päähäni lauantain aamujoogan jälkeen, että nyt tämä tukka tarvitsee muutosta. Olin jo pitkin viikkoa haaveillut muutamaa astetta vaaleammasta lookista (tämä tapahtuu aina keväällä). Kun sitten mieheni lähti pikkuneidin kanssa vauvauinnille, tiesin hetkeni koittaneen. Livistin ulos talosta ja suuntasin lähikorttelin kampaamoon. Tavasin kampaajalle, että ”tahtoo raitoja”. En tietenkään ollut muistanut opetella, miten raidat lausutaan ranskaksi. Jäin odottamaan vuoroani. En tehnyt mitään korkeatasoista kampaajavalintaa, sillä sellaiseen ei nyt ollut aikaa. Niinpä menin keskitason edulliseen kampaamoketjuun, joka palveli ilman ajanvarausta ja hoiti hommansa nopeasti. (Tiedän: ei mikään luksuselämys!)
No niin. Palataan takaisin pesupaikalle. Päässäni oli siis vaalennusaine, mutta oli käynytkin niin, että puoli tukkaa oli lehahtanut hehkuvan oranssiksi. Syyksi selvisi luonnonväri, jota kampaajani Suomessa oli käyttänyt. En muistanut moista seikkaa, eikä tiedossani ollut, että luonnonväri voisi aiheuttaa jotain tällaista. Toinen dilemma: minulla oli tasan tunti aikaa, ja sitten olisi lähdettävä mieheni serkun vauvan ristiäisiin. Panikoin. Samaan aikaan kampaaja levitti hiuksiini kovakouraisesti vaalennusainetta. ”Pas souci, madame!” Taustalla pauhaa puhkikuluneista kaiuttimista ranskalainen popbiisi, jota sähäkkä kampaaja tiukassa trikoomekossaan laulaa. Sitten hän ryntää seuraavan asiakkaan tukan kimppuun ja minä jään odottamaan pesupaikalle.
Tovin kuluttua paikalle tulee toinen kampaaja, joka sättii minua siitä, etten ole varannut kolmea tuntia enempää kampaajareissulleni. Pysyn hiljaa. Kuivauspaikalla puren huulta ja odotan hetki hetkeltä, millaiselta tukka näyttää kuivana. Lopputulos ei tietenkään ollut sellainen kuin toivoin (koskapa se täysin sitä olisikaan kampaajalta lähdettyä?) Maksan kipurahan ja pakenen paikalta. Juoksen kirjaimellisesti kotiin judotakki hulmuten, sillä nyt on kiire. Meidän olisi pitänyt olla jo taksissa, enkä minä ollut vielä edes juhlatamineissa saati tälläytyneenä.
Kädet täristen kaikesta jännityksestä meikkaan uberin takapenkillä matkalla kirkkoon. Pyydän vielä kuljettajaa laittamaan musiikkia, jotta rentoutuisin.
Kirkossa ristiäistilaisuuden virallisen osuuden jälkeen takatilassa tarjotaan onneksi kahvin ja täytekakun sijaan samppanjaa ja leivoksia. Vedän niitä kumpiakin kaksin käsin. Tukkakriisi oikeuttaa tuplalasilliseen.
Muutaman päivän päästä olen sinut värin kanssa.
Itse asiassa en muista milloin olisin ollut näin tyytyväinen lopputulokseen. Nurinkurista.
No Comments