Niin se vaan oli, että täysin yllättäen meidän pikkuneiti halusi syntyä kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa. Etukäteen en synnyttämistä pelännyt, ajattelin: ”kyllä siitä muutkin ovat selvinneet”. Muistin kätilön ohjeistukset: hengitä ja levähdä supistusten välillä. Ja niinhän minä tein, tai itse asiassa torkuin koko avautumisvaiheen. Jatkuvan sairaalahälyn keskellä en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen juuri silmäystäkään, joten olin synnytyspäivänä tuhannen väsynyt.

Omalla kohdallani supistuskivut eivät olleet mitenkään mahdottomia, muutaman kerran kouristelin lattialla; epiduralin jälkeen en tuntenut kipuja laisinkaan. Keskityin siis lähinnä nukkumiseen, samalla kun kätilöt juoksivat synnytyssalista toiseen tsekkaamassa, kuka meistä naisista johti “avautumistilastoja”. Oli nimittäin niin, että useampi vauva oli päättänyt syntyä karkauspäivänä, ja synnytysosasto oli täynnä.

Sitten iltakuuden aikaan alkoi ponnistusvaihe, ja hups vaan: pian pieni nuppumme ojennettiin syliini. Jokainen äiti voi varmasti samaistua tuohon maagiseen hetkeen ja siihen, että kaikki menee jotenkin yli oman käsityskyvyn: ”siinä se nyt on. Se on tyttö! Siis synnytinkö minä tämän oikeasti?”

Vauvamme voi hyvin heti syntymästään, mutta koska hän oli alle 36-viikkoinen, oli käytäntönä, että tyttö otettaisiin keskolaan tarkkailuun. Mieheni lähti saman tien osastolle perässä, minä jäin puolestani makaamaan vielä pariksi tunniksi synnytysosastolle muuttokuorma sängyn vieressä. Kävi nimittäin niin, että epäasiallisen hoitajan vuoksi vaihdoimme osastoa neljännestä viidenteen kerrokseen, eikä uusi huoneeni ollut vielä vapautunut. Eli muuttopuuhissakin vielä oltiin!

Oli onni, että mieheni oli heti alusta keskolassa paikalla, kun tehtiin päätöstä siitä, laitettaisiinko tyttömme letkuruokintaan vai kokeiltaisiinko tuttipulloa. Hoitajat olisivat automaattisesti nojautuneet ensimmäiseen vaihtoehtoon ellei mieheni olisi vaatinut, että kokeiltaisiin ensin pulloruokintaa. Ja niinhän se pieni alkoi heti syödä. Onneksi.

Ja hyvin se on syönyt ja alkanut kasvaa. Paino nousee päivä päivältä. Ja pian tyttömme pääsee kotiin.

Meille vanhemmille viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet rankkoja; täynnä vahvoja tunteita ja univelkaa. Olemme olleet jompikumpi Taïkan rinnalla vuorokauden ympäri. Minä aloitan aamukuudelta ja jatkan iltakymmeneen. Mieheni tulee yhdeksitoista ja jatkaa aamuviiteen — lisäksi hän piipahtaa meitä katsomassa pitkin päivää. Tällä paletilla on menty päivästä toiseen. Kotona ehdimme syödä nopeasti ja halata voimakkaasti, sitten taas mennään. ”Niin hani, mikä päivä tänään olikaan?” Sitten se jokailtainen itkukohtaus, kun lähden sairaalalta kotiin. Päivä päivältä lähteminen käy yhä vaikeammaksi.

Millaisia kokemuksia minulla on sitten itse sairaalasta tai keskolasta?

Keskolassa hoitohenkilökunta on ollut asiantuntevaa ja hoito hyvää — toki joukkoon mahtuu mielenkiintoisia persoonia, ja jokaisella hoitajalla on omat tapansa neuvoa.

Istuessani päivät keskolassa olen tietysti tarkkailut ympäristöä. Havaintoni ovat saaneet pohtimaan eriarvoisuutta ja sitä, mikä merkitys on kielitaidolla.

Sillä samassa huoneessa Taikan kanssa on ollut pieni korealaistyttö, jonka vanhemmat eivät juurikaan puhu ranskaa: mies ei laisinkaan, äiti hyvin heikosti. On ollut avuton olo seuratessa hoitajien ja korealaisnaisen kommunikaatiota, kun mikään informaatio ei mene perille. Juuri tämä kielitaidottomuus on aiheuttanut epätasa-arvoista kohtelua, ehkä jopa aavistuksen välinpitämättömyyttä.

Epätoivoisesti korealaisnainen on yrittänyt saada hoitajan puhumaan puhelimessa ranskan kieltä taitavan ystävänsä kanssa, jotta hän voisi tulkata vauvan voinnin ja hoito-ohjeita tuoreelle äidille. Mutta ei hoitohenkilökunnalla sellaiseen tunnu olevan aikaa.

Mietin mielessäni, miten tuokin pariskunta tulee pärjäämään ja että, miten kuuden vuoden Ranskassa asumisen jälkeen kieltä ei ole opittu edes auttavasti.

Myöhemmin huoneeseemme tuotiin pieni senegalilaispoika, jonka äiti tulee olemaan yksinhuoltaja — tai ainakaan kertaakaan ei ole tämän pojan isää näkynyt. Nuori nainen myös kertoi asuvansa äitinsä kanssa.

Erilaisista kulttuureista huolimatta me kolme naista jaoimme tuoreen kokemuksen äitiydestä ja siitä, että vauvamme viettivät ensimmäisiä päiviään keskolassa. Mutta mielenkiintoisesti ovat kulttuurierot läsnä. Suomalaisena kylvyn jälkeen minä tukeudun hajusteettomiin tuotteisiin, kun taas senegalilaisnainen levittää vauvansa iholle yrttivoiteita niin että koko huone tuoksuu makealle omenalle ja voimakkaille yrteille.

Mahtuipa osastolle myös ikävää draamaakin. Paria päivää ennen vauvamme lähtöpäivää osastolle saapui tyttövauva, jonka tunisialainen isä päätti tulla yöllä riehumaan keskolaan vaimolleen ja esittämään tappouhkauksia. Yöllä keskolassa paikalla oli kaksi naishoitajaa ja tunnelma pelokas. Onneksi mieheni oli paikalla ja sai lopulta tämän tuoreen isän rauhoittumaan keskustelemalla hänen kanssaan osaston ulkopuolella. Tietysti vartija ja poliisi hälytettiin myös paikalle.

Tuoreena vanhempana sitä kuitenkin kuvittelee, että lapsi on turvassa keskolassa, suljettujen ovien takana. Tämänkaltainen kauhuskenaario ei ole tullut mieleenkään. Seuraavana päivänä kielloista huolimatta mies yritti tulla osastolle uudelleen. Luonnollisesti poliisit hälytettiin paikalle. Tämän draaman jälkeen keskustelimme mahdollisuudesta, että tyttömme kotiutettaisiin päivää aiemmin.

Niin mitä tästä julkisesta sairaalasta pitäisi sitten ajatella?

Hoito on ollut todella korkeatasoista, mutta sitten tulee tällaisia yllättäviä vaaratilanteita tai on epäasiallisia hoitajia. Valitsimme julkisen sairaalan sijainnin vuoksi (noin seitsemän minuutin kävelymatkan päästä kotoa), ja tietysti tässä tilanteessa, kun pienokaisemme on osastolla, on kulkeminen sairaalan ja kodin välillä ollut sujuvaa, eikä kulku sairaalaan ole tuottanut ylimääräistä stressiä.

Silti laittaa miettimään: tulisinko uudelleen? Siinä missä osastolla on ollut muita viattomia elämänalkuja, en voi tietää, saati vaikuttaa siihen, millaisia vauvojen vanhemmat ovat. Ajatus on surullinen, millaisen alun elämälleen tämä pieni tyttö sai, kun tuore isä huusi hänen vieressään naiselleen. Ja tämä on vasta alkusoittoa. Lapsen tulevaisuutta en edes uskalla ajatella.

Niin, tulisinko uudelleen?

Luultavasti tähän kysymykseen minun ei tarvitse vastata, sillä ehkä seuraavalla kerralla olemme jo kaukana Pariisista.

I wanted to share my experience of giving birth and our time in French public hospital.

So it was: our little girl had wanted to arrive six weeks ahead of time. For me the idea of giving birth was something natural and I wasn’t afraid of it. I thought that if other women had survived it, I would too. And I did, and it wasn’t horrible at all.

During labor I remembered what the midwife had told me: “try to relax between contractions and breathe deeply”. And so I did, and it helped. Or to be honest I was super tired that day, because I had hardly slept during the time I was in hospital, so I kept on sleeping until it was time to push. Meanwhile the midwife and her team were running from one room to another, because the hospital was busy on that magical Leap day. And me: I just kept on sleeping.

For me the contractions were not that bad, and I had an epidural, which took all the pain away, so I was able to relax and prepare myself for the final task. And the pushing part was easy too, it only took couple of minutes, then our surprise baby was handed to me. It was a miraculous moment, as all of you who are mothers must know, and at the same time something you can hardly understand: “Did I just give birth? Is this mine? Oh my god I just gave birth!”

After the labour my husband went along to the neonatal unit with the baby. They needed to keep her there because of the premature birth, otherwise our baby was in good health. Still, at the beginning in the neonatal the nurses wanted to put our baby in tube feeding, but my husband insisted that they would try feeding her from a bottle first. And she did take it. And since then she has been eating. Luckily.

For us as parents these past two weeks have been hard, as our baby has been in hospital. Basically one of us has been at the neonatal unit all the time, day and night. Normally, I go to the hospital at six o’clock in the morning and continue till late night, and then my husband goes there before midnight and continues till morning. You can imagine how tired we are. At home at lunchtime we have a little time to eat together and to share a deep hug. And when I go back home from the hospital in the evening, I am in tears. It is so difficult to leave, even when I know that my husband is there by her side. Then at home alone in bed I miss my family.

And what do I think of the French public hospital?

At neonatal unit the whole team of nurses has been great and they have given good advice on taking care of a baby. In that way we have been lucky to really be confident that we know what we are doing at home. I can imagine how difficult it is for new parents to take care of their baby when you have been in hospital for just a few days and then go home with your newborn.

Still, in the hospital environment you find different kinds of personalities with different ways to guide you. I have also noticed some inequality. In the room with my baby there was a little Korean baby whose parents hardly spoke any French: the father none at all, the mother just a little – and they have been here for six years! So in horror I have listened to the conversation between the nurses and the mother — and the frustration on both sides. The mother tried to give her phone to one of the nurses so that her French-speaking friend could translate all the information to the mother. The nurse wasn’t really into that. She didn’t have time.

Then a little Senegalese baby boy was placed in the same room. Only her mother came to see her baby, not the father. Later this young girl told me that she lived with her mother.

Together us three women shared the experience of becoming a mother, and the feeling when your baby needs to stay at the neonatal unit. Still some funny cultural differences occurred. As a Finn I use perfume-free cream and soap when the Senegalese woman uses a strong cream on her baby; filling the room with a spicy scent.

But there has also been serious drama that my husband witnessed at this secure neonatal unit. A couple of days before our baby was expected to come home from the hospital, arrived a baby girl whose Tunisian father started to argue with his girlfriend and yell dead threats in front of their baby in the middle of the night. You can imagine how scary this situation was. Luckily my husband was there with two female nurses to calm down the situation. Of course the security was called, and the police, too. To settle the argument between the couple, my husband stepped outside to talk to this man. Of course they banned the guy from coming back, but still the following day he tried to come during the day when I was there. Again the police were called.

This was a very unlucky event that occurred. And it got me thinking that even when all the treatments had been excellent at the hospital I cannot know what kinds of crazy people there might be — such as an inappropriate male nurse and this Tunisian man. It makes me so sad to even think of this little baby and what kind of future awaits her — his father seemed to be some kind a drug dealer and psychopath and the mother was a bit imbalanced, too.

So would I go to the same hospital to give birth in second time?

To be honest, I don’t know. As I said the treatment was excellent but the environment not. Also the hospital is located in a seven-minute walk from our house. It would have been so much more difficult to go to the hospital every day if it was further away.

But maybe when this question is relevant again we will have already left Paris to live near the sea where the grass is green and the climate more pleasant. On verra!