I feel blessed that we got our mum home after a difficult surgery.
Almost all of my gang is at the same address during Christmas.
I feel relaxed, because we don’t need to run from place to place on Christmas Eve. We stay at my mum’s, visit the cemetery and my grandmum at the retirement home, and that’s about it.
And what I am going to do is this: put the woolen socks on, give myself a treat and eat quality chocolate and drink a couple of glasses of red wine and read. I’ve got lots of new books waiting. And of course I am going to give plenty of kisses to my little girl, who is going to be 10 months old soon.
I think Christmas is a good time to practice to being in the moment (not always so easy) and have a little break from social media.
This Christmas we are avoiding the concept of modern Christmas, it means that with the close ones we agreed not to buy presents. Instead, we concentrate on eating good but healthy food (and of course lots of chocolate).
To sum up, we are going to have a giftless, meatless and most of all relaxed kind of Christmas. I think we all feel less stressed already.
Recently, I organized a Christmas party at my place. I had been so busy that I couldn’t give it much thought until the day arrived. I started to panic: What to serve? What to drink? What to wear?
My Frenchman answered calmly: Let’s buy some cheese from the fromagerie, fresh bread form the boulangerie and some sparkling wine.
I was nodding my head, but still, as the host I wanted to serve something homemade, isn’t it kind of every woman’s duty? Instead of looking at difficult recipes, I decided to trust something that always works: I made veggie pizza. Simple, easy to make and a “snack” that everyone actually wants to eat.
If the year with a baby has taught me something, it is this: stop thinking too difficult. Sometimes it is just better to choose the easiest path. (Yes, I am playing the baby card, when I say, I didn’t have time to prepare anything else.)
So in addition to recycling the old recipe, I recycled the playlist, too. I just added a couple of Christmas songs to our wedding playlist, and that was it. As recycling turned out to be the team, I put trust in my old sparkling silk dress, which I have worn for every Christmas party in the past three years.
Result: Successful and easygoing party, no stress. I have good memories of it. I think I am organizing a Christmas party next year, too.
Meni 33 vuotta, ennen kuin oivalsin: lokakuu taitaa olla lempikuukauteni. Koko kuun olen fiilistellyt syksyä Pariisissa. Lämpötila on jo laskenut sen verran, ettei keskipäivällä tule tukahduttavan kuuma edes siinä aamulla puetussa villakangastakissa. Silti riittää aurinkoisia päiviä niin, että voi lykkiä vaunuja takki auki kohti Bellevillen puistoa. Leffan jälkeen on puolestaan ihana istahtaa pariisilaisterassille lämpölamppujen alle nauttimaan lasillinen punaviiniä ja keskustella ystävän kanssa elokuvasta ja elämästä. Ihanuutta.
Samaa lokakuurakkautta hehkutan nyt täällä Pohjois-Suomessa, vaikka lämpötila on jo melkein nollassa. Kylmä ilma saa minut olemaan elementissäni. Rakastan juosta viileässä ilmassa, syysvärien loisteessa puiden lehtien kahistessa jalkojeni alla. Oranssia, punaista, okraa…puuluurankoja, raitista ilmaa.
Täällä pohjoisessa piipahdan tuon tuosta ulkona nauttimassa kupin kahvia. On ihana kietoa päällensä nilkkapituinen villakangastakki ja istua verannalle ihmettelemään. Rauhoittua ja olla siinä hiljaisuudessa itsekseen. Seurata puusta toiseen pomppivaa oravaa ja lintuja, jotka naputtavat ikkunaan, jos äitini ei ole käynyt täyttämässä jyväastiaa.
Ihana on myös nauttia pikkukaupungin arjesta. Käydä pullakahvilla, pitkillä vaunulenkeillä, koluta kirpputoreja ja pyöräillä ystävän luokse kylään. Kokata lounasta ja illallista isolle porukalle. Iltaisin meillä on äidin kanssa neulekerho. Olohuoneeseen sytytetään kynttilöitä, neulotaan ja katsotaan siinä lomassa kymppiuutiset. Ja kun sitten lopulta kömmitään nukkumaan, kuuluu vain seinäkellon monotoninen tikitys.
En tiedä, johtuuko se lokakuusta vaiko pikkukaupungin rauhasta, mutta viime päivät olen harjoittanut erinomaisesti sitä läsnäolon taitoa.
I have realized that October might be my favorite month of all. First, I enjoyed the autumn in Paris when it started to get a bit colder but still there were sunny days ahead when you could walk with your warm woolen coat unbuttoned or sit down at the terrace under the heaters to have a glass of red wine. And as for clothing: I love layers; I like to mix up different materials and put on my warmest cardigan.
The same love for the month of October I’m feeling now here in northern Finland where the temperature is near zero. Oddly, the cold weather activates and fascinates me. I love to go running when it is cold. It is almost meditative when I look all the beautiful colors of autumn and those skeleton trees while running. And then there is a little sunshine nearly every day that makes the nature looks like a painting.
I also like the contrast between warm and cold. For example, here in the north my morning and evening routine is to go outside with a cup of coffee or tea in my hands. I put my woolen maxi coat on a top of my nightwear and sit down on the terrace. In the mornings I look at birds and squirrels who are wandering from one tree to another. I enjoy this moment, when it is silent, cold and at the same time I feel warm. Then I am ready to either start or finish of my day.
Again, I have to emphasize again those ingredients of an easy life that I am experiencing here in the north, like going to the local café and the library with my mum and my daughter, those long walks with my family in the nature and visits to the second hand markets (the purple coat is the latest bargain). The daily routine includes making lunch and dinner for my favorite gang. In the evenings we have a little knitting club with my mother. We light candles, talk, watch the news on TV and knit.
These things make me really feel at home. I have noticed this: I have started to be more present, maybe it is because the month of October.
Well: The wedding is now officially over, and we are starting to get back to our normal life here in Paris. But before I let go of those memories, I wanted to share my thoughts about the wedding and especially planning a big party.
We had a medium-sized wedding for 55 people. The most difficult part was the timing. We arrived in Northern Finland six days before the wedding, so we needed to operate and think fast. During the day we ran around with my mum taking care of all the official things, in the evenings I prepared the decorations, assembled the playlist and tried to write my speech for my husband and for the guests. After the week of preparation I can say that organizing a wedding demands durability and some good nerves. (I balanced that week by going running and eating rye bread with cheese and cucumber.)
With the wedding decorations I played it simple. We didn’t want to use a lot of money for just the decorations, which we needed only for one day. So for the dancing area we borrowed plants from a local flower shop, for the decoration fabrics I found everything from a second hand market. The only new pieces that we bought were the pink flamingos and some candles.
And here is my advice for those who are planning a wedding: First, use your imagination and think ecologically. For example, you don’t need to buy everything new. Consider your friends or some Facebook groups; could you borrow some wedding decorations from them? And as for plants and flowers, make a deal to borrow them. With some big plants you can easily decorate a wedding venue nicely.
Secondly, be creative and have a DIY corner at your wedding. We thought we would create an art corner just for the kids, but surprisingly, the drawing corner was a success with the adults, too. After the wedding we have kept all those beautiful drawings as a memory from that special day. A creative corner does not only activate the guests but it leaves beautiful memories of the wedding day.
Thirdly, trust yourself and don’t copy. When I was planning the wedding I didn’t read any bridal blogs or magazines, or any of those crazy “I am getting married” TV shows. That helped, and this is how you minimize stress, when you don’t start comparing your wedding to others. There is also the danger that you are planning a wedding that doesn’t even look like you two. Also, when you spend too much effort on the wedding, it might happen that afterwards you feel kind of empty.
So these are my golden pieces of advice.
And now: the wedding itself.
In our opinion everything went well. The weather was nice, nearly everyone who was invited came, the atmosphere was chill and the food excellent – as the guests said. So we succeeded in the things that we wanted, but the most important part for us were the guests. We were touched that people came from far away for just for that one day. That meant a lot to us.
After the party I felt a little bit sad about the idea that we would never again have all these people here again at the same time. I also understood that even when the wedding is a universal concept/ritual it is always unique.
Of course I cannot deny the fact that it was lovely being a princess for just one day. I have only ever had my makeup and hair done professionally maybe twice in my life. And as for the wedding dress: it was so beautiful and exactly what I wanted. The dress was made by my dear friend and fashion designer Sofia Ilmonen. We planned the dress together in Paris in May. I had an idea of a vintage style dress with V-neck and broad sleeves. Some ideas I picked up from Elie Saab’s spring collection 2016 and from the TV show The Girls (do you remember Marni’s wedding dress?).
For the fiancé we had a blue-grey suit, which I found from Sandro. We wanted to avoid the typical black suit, just for the reason that we hardly ever wear black. And oh boy, did my husband look handsome on that day! Also, what I loved about our style was that it was timeless. If you look at the pictures, you can’t really say when and in which decade it was taken. Or what do you think?
Now, two weeks after the wedding, I am happy that the preparations and talk about the wedding is over. I am happy to find my everyday routines and look into the future. Like my husband said: “ You will start another big project soon”. He is so right. Even if I don’t know it yet, I will surely get my hands into something big and stressful. That’s my nature, I guess.
Tämä kesä on meidän perheellemme täynnä yhtä juhlahumua. Taannoin vietimme tyttömme ristiäisiä mummolassa, elokuussa puolestaan juhlimme toisia häitämme Suomessa.
Tavallisesti en laadi hurjia juhlasuunnitelmia viikkoja tai kuukausia etukäteen, vaan tartun toimeen, kun on pakko. Päällepäin prameilun sijaan luotan siihen, että hyvällä mielellä ja tarpeeksi tukevalla kattauksella pärjää aina. Hyvänä esimerkkinä viime joulukuussa vietetyt, pienimuotoiset kotihäämme. Valmistimme monipuolisen noutopöydän ja talomme ikkunarivistöä kiersi noin 70 pullon samppanjarivistö (minä tietysti tuohon aikaan olin alkoholittomalla linjalla). Juhlafiilis oli sopivan spontaani, rento ja lämminhenkinen.
Samalla rennolla otteella suunnittelimme ja toteutimme tyttömme ristiäisjuhlat. Juhlaviikolla haimme äitini kanssa paikallisesta kangaskaupasta materiaalit ja kävimme työhön. Kieltämättä iltaiset ompelusessiot kohtalaisesti toimivalla ompelukoneella olivat haastavia, mutta hullunkurisesti nautin siitä, että sain tehdä jotain käsilläni sekä samalla sitä omaa aikaa. Oli myös kunnia saada valmistaa tyttärelleni kastemekko. Ja kyllä: kastemekko saatiin valmiiksi hyvissä ajoin ennen juhlaa.
Tarjoilun osalta totesin seuraavaa: sukulaisille yksinkertaisesti toimii parhaiten se perinnekattaus: kerma- ja voileipäkakku ja santsikuppi kahvia. Vaikka itse pyrin välttämään valkoista sokeria ja vehnäjauhoja, on juhlanjärjestäjänä mietittävä, mistä muuta oikeasti pitävät. On turha tarjota raakakakkua, jos vieraat eivät siitä pidä.
Spontaani juhlapaikan koristelu tapahtui puolestaan seuraavasti: rakensimme kastepöydän salongin nurkkaan niin, että nostimme television syrjään ja peitimme vanhan lipaston valkoisella liinalla. Kastemaljaksi löysimme vanhan lasimaljan, jota oli käytetty myös äitini ristiäisjuhlissa. Päivää ennen juhlia haimme äidin kanssa kukkakaupasta muutaman näyttävän kukkakimpun, jotka piristivät mummolan salonkia. Olohuoneen pöydällä puolestaan koreili Marimekon Pioni-kangas. Tuumasimme yhdessä suin, että joskus juhlapaikan koristelu voi olla näinkin yksinkertaista mutta silti sopivan näyttävää. Toisaalta mummolamiljöö tarjosi jo omanlaisensa, nostalgisen juhlapaikan.
Mielestäni juhlien taustalta välittyy aina fiilis siitä, millaisissa merkeissä niitä on järjestetty. Jos juhlien järjestäminen merkitsee suurta stressiä ja täydellisyyden tavoittelua, näyttäytyy tämä varsinaisissa juhlissa aina tavalla tai toisella. On tietysti hyvä ennakoida ja paneutua juhlajärjestelyihin ajoissa, mutta liika stressaaminen syö ikävästi juhlatunnelmaa. Juhlien lisäksi juhlavalmisteluista on myös lupa nauttia.
Tämä on muistutuksena myös itselleni. Sillä Suomen-reissulla aloin jo stressata tulevista häistä, varsinkin kun niitä operoidaan Ranskasta käsin. Hääjuhliin kun latautuu niin paljon odotuksia, eikä koskaan voi miellyttää kaikkia. Mieheni laittoi heti alkujaan stopin stressaamiselle, ja totesi saman, josta juuri tässä kirjoitan: tärkeämpää on viettää rennot ja mukavat juhlat kuin ladata kaikki energia juhlapaikan koristelun tai omaperäisen ohjelmanumeron suunnitteluun.
This summer is all about celebration for our family. Recently, we celebrated out little girl by organizing the christening at my grandmother’s place. Later this summer we will be celebrating our second wedding in the north of Finland.
Normally, I don’t make big party plans weeks or months ahead; instead, I do what I can when I know I have to. Also, I trust that when you have a good spirit and a big table full of food and drinks, everything will be just fine. Our first wedding party, which we organized in our house last December, was a good example of a no-stress-party. We had three tables full of food and 70 bottles of champagne (of course I didn’t drink at that time) and a warm and friendly atmosphere. And what can I say? It was perfect, and so we heard later from our guests as well.
Keeping the good spirit in mind, in the same way we organized the christening, too. A couple of days before the christening we went to the local fabric store with my mother to buy the materials and I started to make the christening gown. Of course, as we had so little time and the sewing machine didn’t work properly, it was challenging, but in a strange way I enjoyed making the gown and having some time of my own for creating something. Also, it was a pleasure to make the dress for my little girl instead of buying a new one. And luckily: we did manage to finish the gown before the christening.
As for catering, I realized that the traditional Finnish layer cake and a savoury sandwich cake always work – when the guests are your relatives and kind of old-fashioned. Myself, I try to avoid white sugar and wheat flour, but as a host, I have to respect the guests’ needs and what would they like to eat. I mean: what’s the point to of serving a raw cake if nobody likes it?
In the decorations we used our creativity. We used an old bureau as a christening table. We just put a white, linen cloth on it. Then we found an old bowl, which had been used at many christening in our family. Then we just bought bouquets of flowers and placed them all around the room. For the coffee table, Marimekko’s old Pioni design looked fancy and nostalgic at the same time. Also, being at my grandmother’s house gave the party its own special spirit. Then it was time to celebrate.
In my opinion, when you are throwing a party, how the party has been organized is reflected on the outcome. I mean, if there has been a lot of stress to try to do everything perfectly, it is guaranteed that it effects the party mood. You can always sense the tense spirit behind those beautiful decoration and fake smiles. So when the party normally lasts just a couple of hours or a day, it is good to enjoy the “having a party” mood, too.
This is a reminder to me as well. In Finland, I started to stress about our upcoming wedding party. Before I have been thinking simple: good food and drinks. That will be enough. But now, I started to worry about decorations etc. Luckily my husband put a stop to the stress and said to me the same thing that I am now writing about: it is more important to spend a beautiful day with the close ones than worry about party decorations or planning an original program. In my head the idea was to just have a little ‘garden party’ style wedding. And that we shall have. So the theme for our wedding will be this: “in a good mood, and in a good company”. And it will be just fine.
Hiljattain luin Hesaristajutun, joka käsitteli suomalaista ruokakulttuuria – tai oikeastaan yhdessä syömistä. Artikkelissa todettiin, että yhä harvempi suomalaisperhe nauttii yhteisen aterian päivittäin. Juttu sai minut miettimään ruokakulttuurieneroja Suomen ja Ranskan välillä. Säännöllisen ruokarytmin lisäksi ranskalaiset taitavat yhdessä syömisen taidon – näissä molemmissa kategorioissa kun meillä suomalaisilla tuntuu olevan puutteita. Mutta eipä ole minulla enää, sillä siitä asti, kun kannoin viimeisen muuttolaatikkoni mieheni taloon, on tämäkin nainen oppinut syömään porukalla.
Suomessa olin tottunut, että kotona ruokailtiin jokaisen oman aikataulun mukaan, toki myös yhdessäkin, mutta ei välttämättä päivittäin. Jokaisella tuntui olevan omat menonsa. Usein koulun jälkeen tuli myös poikettua suoraan ystävän luona, ja kun palasin myöhemmin kotiin, oli äitini ja veljeni jo syöneet, ja ruoka odotti kuvun alla valmiina lämmitettäväksi. Opiskeluvuosina söin usein yksin yliopiston ruokalassa, eri työpaikoilla puolestaan taukotilan täytti hiljaisuus, kun jokainen mussutti omaa ruokaansa muovibokseista kaikessa eristyneisyydessäkatse kiinnittyneenä omaan lehteen tai matkapuhelimeen. Toki yksin syömisen yleisyys juontaa juurensa epäsäännöllisiin ruoka-aikoihin, lyhyisiin ruokatunteihin ja siihen, ettei meillä ole varsinaista illalliskulttuuria.
Mutta Ranskassa kaikki on toisin — yhdessä syödään vaikka pakostakin. Jo ensimmäisessä työpaikassani Pariisissa, American Apparellilla, tajusin, että on moukkamaista räplätä puhelinta lounastauolla taukotilassa, kun ruokailemassa oli muita työkavereita. Pian kirjanlukuhetki tai kännykän päivystäminen vaihtuikin leppoisaan jutusteluun työkavereiden kanssa. Ja mitä tästä kaikesta sain? Positiivista energiaa loppupäivään. Sen sijaan, että olisin tuijottanut taukotilan kelloa, uppouduin keskustelemaan työkavereiden kanssa.
Nyt kotonamme syömme yhdessä lounasta talomme alakerran avokonttorin väen kanssa. (Mieheni vuokraa talomme katutasossa sijaitsevia työpisteitä eri alojen yrittäjille.) Päivän aikana olen tahtomattanikintekemisissä muiden ihmisten kanssa ja jaan saman ruokapöydän. Näin muodostuu yhteinen lounashetki, jonka lomassa vaihdetaan kuulumisia sekä keskustellaan, mitä kunkin lautasella on (ah, ruoka – siitä keskustellaan aina). Kätevästi minä opin samalla ranskan kieltä, ja tyttäremme tottuu siihen, että ympärillä on päivittäin myös muita ihmisiä.
Olen pohtinut yhdessä syömisen merkitystä useaan otteeseen Ranskassa asuessani. Positiivisen energian lisäksi yhdessä syöminen kehittää keskustelutaitoja ja opettaa tietysti aina jotain tapakulttuurista — erityisesti lapsille. On surullista nähdä esimerkiksi hotelliaamiaisilla perheitä, joissa jokainen perheenjäsen räplää ruokapöydässä omaa kännykkäänsä tai iPadia. Mutta tässä juuri vastuu kääntyy vanhemmille: me opetamme lapsillemme, kuinka ruokapöydässä käyttäydytään. Kun me silmäilemme puhelinta, tekevät lapset samoin perässä. Eikö ruokapöydässä olemisen pitäisi tarkoittaa muutakin, kuin että tarjotaan lapsille viihdykkeitä.
Mielestäni päivittäin yhdessä syöminen on vähintä mitä voimme perheemme eteen tehdä — samalla tulee harjoitettua sitä muodikasta läsnäolon taitoa.
Recently, I read an article in a Finnish newspaper on how fewer and fewer families eat together every day. I don’t know much about the diningculture in othercountries, but this story really got me thinking about the differences in the diningculture between Finland and France. And above all: what it meansto eat together.
I remember that at home we did eat together now and then but not necessarily every day. We all had our own schedules: one finished school at 2pm, the other at 3pm and then maybe my mother finished work at 4pm. Or maybe I went to a friend’s place after school. (We do eat our second warm meal around 4–5pm.) Then in the eveningus Finns havea little snack like a cheese and cucumber sandwich or some yoghurt, not a meallike in Southern Europe. Eating together kind of means that itis some special occasion, not like a normal, everyday routine like brushing yourteeth or reading a newspaper.
The difference in eating culturesbetween my home country and France struck me when I moved to Paris for the first time and got my first job as a visual merchandiser at American Apparel. At work, inFinland, I mostly used to have my lunchalone in the break room and read a book or a magazine while I ateSo did the others – we all ate our microwave-warmed meals fromplastic boxes, usually in silence. Butin our defence, you shouldknow this: In Finland we normally have a half-hour lunch break, so there isn’t that much time to chitchat with your workmates, you just eat asfast as you can and then get back to work. But in American Apparel, in our break room itfelt rude if I started to read a book while there was a co-worker eating at the same time. So in order to be efficient onmy lunch break I started to enjoy my meal and really have a conversation with my workmates. And what did I get out of it? Somepositive energy, and of course that strengthenedthe team spirit, too.
But from the moment I carried my last movingbox to my husband’s house I really started to adapt tothe French eating culture – and like it or not – to eat with others. In our house the groundfloor is a shared officeand on workdays entrepreneurs of different fields gather together inour dining room to have lunch. So we talk and talk (and of course as a French habit we talk about who is eating what that day). I am lucky that at the same time I can learn more French at the table, and our daughter gets used to being around different people.
Now, back to the article. What that really got me thinking aboutis what it really gives us when we have that moment to eat together. Besides positive energy, we can improve our conversation skills (yes, even as an adult you can do that) and as for children, they can learn table manners. I think it is so sad,for example, when at a hotel breakfast you see a family where everyoneis looking at their phones or iPads and hardly talking to each other. Of course if the adults are doing this at the table, the children will do itas well.
The least we can do for our family as parents is try to have that moment to eat together – to really be present, have a conversation and enjoy that precious family time.
Tänä vuonna minäkin pääsen juhlimaan ensimmäistä äitienpäivääni. On ihmeellistä olla äiti; tavallaan sitä on se sama ihminen kuin ennenkin, mutta jotenkin kokonaisempi; elämä tuntuu merkityksellisemmältä ja olo seesteisemmältä. Siinä missä ennen stressasin urahuolien ja niiden vakavien eksistentiaalisten kysymysten parissa, olen kuin huomaamatta ottanut aikalisän tulevaisuudensuunnitelmien suhteen, ja keskittynyt täysillä elämään tässä hetkessä, sillä kaikki on juuri nyt tässä, mitä halusin: oma perhe.
Toki vauva-arki on juuri niin haastavaa ja kaaoottista kuin minulle kuvailtiinkin: katkonaisia yöunia, kattoa kohti kipuavia pyykkivuoria, maidon tahrimia vaatteita ja muistikatkoksista kärsiviä vanhempia. Mutta: ihaninta maailmassa – ikinä! Kun aamulla herää ja näkee pienen katsovan hymyillen, kun hän nukkuu sylissäni, syö, tai kun koko perhe nukkuu päikkäreitä yhdessä… näitä täydellisiä hetkiä on joka päivä niin monta.
Vauva-arki opettaa vahvasti myös läsnäolon taitoa kiireiselle ja puhelinta räpläävälle vanhemmalle. Ei vauva kainalossa surffailla netissä tai vastailla whatsapp-viesteihin, sitä keskitytään viihdyttämään lasta, olemaan läsnä. Muut työtehtävät, kotiaskareet ja viesteihin vastaamisen ehtii hoitaa myöhemmin. Näitä ainutlaatuisia hetkiä pienen kanssa ei saa koskaan takaisin, vauvat kun tahtovat kasvaa niin vauhdilla.
Äitiyden myötä ajatukset ovat myös omassa äidissäni. Yksinhuoltajana hän kasvatti minut ja veljeni. Helppoa se ei ollut 1990-luvun lama-aikana, jolloin raha oli tiukassa, mutta rakkautta ja lämpöä olemme veljeni kanssa saaneet yllin kyllin. Ei ole ollut tilannetta, jolloin en olisi voinut soittaa äidilleni. Nykyisin minä, äitini ja veljeni pidämme yhteyttä päivittäin omassa keskusteluryhmässämme, ja on ihanaa, että oma perheeni on joka päivä läsnä elämässäni. On myös ihanaa, että vauvallamme on mummo ja vielä isoisoäitikin, josta äitini puolestaan pitää huolta.
Muutama viikko sitten äitini tuli katsomaan vauvaamme Pariisiin. Tuntui erityisen hienolta viettää päiviä kolmisin: minä, vauva ja äiti. Siinä lököttelimme vierashuoneen leveällä sängyllä ja tuijottelimme äidin kanssa pientä ihmettä. Kävimme katsomassa turistinähtävyyksiä, teimme pitkiä kävelylenkkejä viereisellä Père Lachaisen hautausmaalla, juttelimme niitä näitä, keittelimme useamman litran kahvia, hoidimme yhdessä vauvaa ja välillä uppouduimme lukemaan tai olemaan vain muuten vaan jouten. Viikonlopun päätteeksi, kun saatoin äitiäni lentokentälle, niin itkuhan siinä pääsi – kunpa vaan voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä.
Tiivistäen tällä hieman lentoon lähtevällä tekstillä haluan ilmaista kiitollisuutta omalle äidilleni, mummolleni sekä universumille siitä, että minäkin saa olla nyt viimein äiti.
Hyvää äitienpäivää!
This year I get to celebrate Mother’s Day, too. (Actually I get to celebrate two Mother’s Day, because in Finland we celebrate mothers today and in France on the last Sunday of May. )
It is miraculous to be a mother; at the same time I feel like the same old me, but also more whole and full of love, more peaceful inside. Before, I used to struggle with those existential questions, like what I am going to do with my life, where to live or which career path to choose. Now I can have that long needed time-out, and with my baby I am completely present in the actual moment. Everything I wanted is here: my family. All the rest; I have all the time in the world to work out later.
Of course life with a baby it is not always that easy; interrupted sleep, enormous mountains of laundry, milk stains on clothes – not to mention parents suffering from temporary dementia. Still, all this is so worth it. The love that you feel for your baby, it is just incredible. All these moments that I get to spend with her; when she wakes up in the morning and looks at me with a smile, when she eats and make that little sound, when I am taking an afternoon nap with her… all these moments – and more, they fill me with happiness, joy, love, gratitude.
Also, life with a baby teaches you to be more present in the actual moment, too, like I mentioned earlier. It is impossible to try to do anything else; a baby forces you to be here completely and not glued to your cell phone or laptop. No! No! No! When the baby is up, you give her full attention. All the rest can wait, those messages to be answered or your work stuff.
With motherhood and especially on Mother’s Day my thoughts are of course with my mother, too. I appreciate how as a single mother she took care of us, me and my brother. I know it wasn’t always that easy. In the 90’s depression we didn’t have that much money, but there was always love and a warm atmosphere. There hasn’t been a time in my life, when I couldn’t have called my mother. She has always been there.
A couple of weeks ago, when she came to visit my family in Paris, I enjoyed the time that I got to spend with her. We lay in the big bed in our guest room all three of us: me, the baby and my mother; three generations. During the weekend we had long walks around Paris, we listen to the radio, made several times coffee, talked and talked and immersed ourselves in our books every now and then. It was perfect. When I accompanied her back to the airport, it hit me, how much I had missed her. It is such a shame that we live in different countries, even though we keep in touch every day.
It is also funny that now I can share the experience of motherhood with my own mother.
With this slightly meandering blog post I want to share my appreciation of my mother, my grandmother, and the universe that I finally get to be a mother, too!
Siinä missä Suomen pään mammasisaret saavat nauttia lattensa tilavissa kahviloissa, jonne mahtuu isompienkin vaunujen kanssa sisään, joutuu pariisilaismamma hyväksymään sen tosiseikan, ettei edes pienillä Yoyo-vaunuilla parkkeerata ravintolan sisätiloihin. Varmin valinta on liikkua kantorepun kanssa, jos tarkoituksena on siis suunnata kotikulmilta kauemmaksi ja etenkin, jos kulkuneuvona on metro. Metrotunneleissa päänvaivaa ei tuota ainoastaan portaiden alas- ja ylös kipuaminen vaan se, ettei porteista mahdu lastenvaunujen kanssa. Tämän totesi ystäväni, joka oli hankkinut vähän kookkaamman vaunumallin.
Suomessa erityistä luksusta ovat myös tilavat vessat, joista löytyy tavallisesti hoitopöytä. Toisin on Pariisissa: on silkkaa ylellisyyttä, jos ravintolassa on astetta tilavampi (ja siisti) inva-WC. Hoitopöydän vaatiminen olisi jo aivan liikaa! Tämä kaikki tuli todettua viime viikonloppuna, kun suhasin vauva kantorepussa äidilleni turistioppaana ympäri Pariisia. Muun muassa taidemuseossa vaihdoin vaipan saniteettitilan käsienpesualtaiden välisellä marmoripinnalla. Museosta löytyi kyllä inva-WC, muttei hoitotasoa. Montmartrella sijaitsevassa ravintolassa vaipanvaihto sujui puolestaan vaivalloisesti vessanpytyn kaarevan kannen päällä. On sanomattakin selvää, etten näistä vaipanvaihtosessioista olisi selvinnyt ilman apukäsiä. Samalla kun säädimme äitini kanssa vaipanvaihtoa mietin: kuinka pariisilaisäidit tekevät sen? Miten he vaihtavat vaipan, jos ovat liikenteessä yksin vauvan kanssa? Vai onko niin, etteivät he juuri liiku kahviloissa tai museoissa yksin vauvan kanssa?
On sinänsä harmi, että kantorepulla liikkuu kyllä sujuvasti täällä suurkaupungin vilskeessä, mutta mitä jos tulee se hätä ja olen yksin? En ole vielä uskaltanut kauppareissua pidemmälle lähteä, siis yksin. Kaihoisasti mietin kotimaani tilavia ja päivisin tyhjää ammottavia kahviloita, joissa vauvaystävällisesti vessassa lapsen voi laskea tasaiselle pinnalle, kaivaa kaikki tykötarpeet laukusta ja asetella ne sievästi riviin hoitopöydälle – niin, ja käytössä on ne kaksi kättä! Nauttikaa te etuoikeutetut, sillä välin kun minä huudan: äiti auta!
I am jealous of my fellow sisters in my home country, Finland, where the mothers can kind of easily enter a restaurant with a pram. It is a different story here in Paris. In Finland, in Tampere I remember watching in the middle of the week mothers gathering together in a big restaurant to have lunch. The table was surrounded by big prams and the mothers and babies had lots of space. This is not a picture I can imagine in Paris. Here, in most cases it is impossible to enter a restaurant with a baby carriage, even a little one!
Now I really start to understand why I see so many mothers with a baby carrier. It is not only difficult to enter restaurants, but metro tunnels too. Yes, you can always find someone to help you up or down with the stairs but how to go through those tiny metro gates? My Parisian friend faced this problem, when she had bought a too large pram (for Paris).
So, for Parisian mothers a baby carrier is the best solution if you are planning to go a little bit further than your home block.
But then there is another thing that I am jealous of for my fellow sisters in Finland for; that is those big toilets with a changing table. In Paris you are lucky to find a toilet the disabled. For example, last weekend when I was playing a tourist guide for my mother I needed to change my baby’s diaper on the sink between the water taps between taps in Modern art museum (no privacy) and in a restaurant in Montmartre I changed it on the bent toilet seat cover. Luckily I had my mother to help me; otherwise I don’t know how I could have managed it. This is where we come to this important question: how do you change a diaper in Paris if you are alone with your baby? How do Parisian moms do it? Or do they just always take somebody else with them to cafés and museums?
It is kind of shame a now that I have found it liberating and easy to go around with the baby in a carrier but then there is this issue: what if I need to change a diaper and I want to change it in a hygienic toilet on a changing table where I can put my baby down and use both hands? That is a question where I am looking for an answer to. Meanwhile, I just scream: Mom, help me!
Aamukahvia hörppiessä luin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa käsiteltiin oman ajan puutteen vaikutuksia hyvinvointiin, perhe-elämään ja parisuhteeseen. Jutussa muun muassa todettiin, että oman ajan puute ja pettymys lapsiperheen arkeen stressaavat pienten lasten vanhempia, ja pahimmassa tapauksessa nämä tekijät voivat johtaa avioeroon.
Tuoreena äitinä aihe jäi kummittelemaan mieleeni ja halusin palata siihen omassa tekstissäni.
Nyky-yhteiskunnassa haluamme entistä enemmän keskittyä itsemme toteuttamiseen, luoda uraa ja nähdä maailmaa – tämähän on meille kaikille tuttua. Eikä siinä ole mitään pahaa. Kun suhteeseen sitten tulee lapsi, ollaan mielenkiintoisessa ja jopa paradoksaalisessa tilanteessa: omaa aikaa ei juurikaan ole, mutta sen merkitys on keskeisessä roolissa oman ja parisuhteen hyvinvoinnin kannalta. Jos elämä on pelkkää arkirutiinien pyörittämistä – kakkavaippojen vaihtamista, pyykkien ripustelua sekä syöttörutiinien rytmittämää, on vaarana tuntea oma elämänsä pieneksi, ja pahimmassa tapauksessa jopa masentua. Jos minä tarkoittaa yhtä kuin perhe-elämä, kärsii tästä pidemmän päälle oman itsensä rinnalla myös muut perheenjäsenet. Ei ihme, että vanhemmuuden myötä useampikin parisuhde saadaan säröille.
Oma aika = itsekäs teko?
Perhetutkimuksen professorin Kimmo Jokisen mukaan oman ajan tarpeessa ei ole kyse negatiivisesta asiasta vaan pikemminkin siitä, että yritämme selvitä kaikesta hyvin: yritämme olla täydellisiä vanhempia ja puolisoja. Samalla kodin pitää olla tiptop ja urankin nousukiidossa. Ahdistustahan tästä seuraa. Toisaalta elämme nykyään entistä individualistisemmassa kulttuurissa, jossa peilaamme omaa elämäämme jatkuvasti sosiaalisen median uutisvirran tuottamaan onnellisuusvirtaan, siinä missä ennen elimme huomattavasti kollektiivisemmassa yhteisössä, jossa omia tekemisiä ja itsensä toteuttamista ei nostettu samalla tavalla jalustalle kuin tänä päivänä.
Omassa elämässäni, äitinä ja naisena, olen yrittänyt löytää tasapainon perhe-elämän, työn ja omien projektien välillä. Mammalomalla olen halunnut jatkaa töitä vauvanhoidon sallimissa raameissa. Ensinnäkin siksi, että pidän työstäni, toiseksi, että pystyn tekemään töitä kotoa ja kolmanneksi tiedostaen sen, että tarvitsen omia projekteja arkirutiinien rinnalla. Ennen lapsen syntymää halusin myös lanseerata blogini, jotta pääsisin purkamaan ajatuksiani, ja minulla olisi jokin oma projekti vauvanhoidon rinnalla.
Mielestäni on koko perheen etu, että vanhemmat osaavat ottaa sekä vaatia omaa aikaa itselleen. Omat projektit ovat tärkeitä myös siksi, että ne motivoivat ja antavat energiaa jokapäiväiseen elämään. Mammalomalla on esimerkiksi hyvä hetki aktivoida vanha harrastus, liittyi se sitten ompelemiseen, liikkumiseen tai vaikkapa vain kirjojen lukemiseen. Vapaa-ajan käyttäminen omiin projekteihin syö tietysti aikaa kodinhoidolta: on hyväksyttävä, ettei keittiön kaakelipinnat aina kiiltele tai ettei koti ole kuin sisustuslehden aukeamalta. On tehtävä kompromisseja. Hyväksyttävä epätäydellisyyttä.
On helppo vetää äitikortti esille ja uhriutua toteamalla, ettei omaa aikaa ole laisinkaan. Valittamisen sijaan on tartuttava ”ongelman” ratkaisemiseen. Jokainen voi esimerkiksi miettiä omaa sosiaalisen median käyttöä: saisiko omaa aikaa lisättyä sillä, että Facebookin uutisvirran pläräämisen sijaan kääntäisi uuden sivun kirjasta tai tekisi vaikkapa minitreenin nettijumppavideoiden tahtiin? Loppujen lopuksi on kyseessä omista valinnoista, aikatauluttamisesta ja toisaalta siitä epätäydellisyyden sietämisestä.
Recently I read an article in a Finnish newspaper on parenting and taking time for yourself. The story emphasized the fact that often the lack of your own time and a disappointment with family life are risk factors for divorce.
I wanted to share my opinion on the subject, and the importance of taking time for yourself.
Of course, today us healthy Western people are living in a world where we are used to having time for ourselves, doing what we like, traveling around the world and most importantly we want to express ourselves. Then when a baby comes, we found ourselves in a different and a bit paradoxical situation: we don’t have that much of our own time, but we need it to carry on living a good and balanced family life.
What is important to understand is that taking time for yourself is not a bad act. What I have learned as a new mother is that you keep yourself more balanced and present in the current moment when from time to time you have your own time to read, write or go to a dance or yoga class. By doing this I invest in myself and the whole family’s well-being. If “I” equals “my family”, in the long term this is not a good thing.
So keeping in mind the fact that I need to have a life outside the family too, I have kept myself activated by working a bit, doing sports, reading and writing this blog. During my maternity leave I have decided to continue working. Firstly, because I like my job as a fashion journalist. Secondly, because as a freelancer I can work from home. Thirdly, because I know I need to keep myself active. Also, I wanted to launch this blog just before the baby came, because I knew that I would to have some personal project where I can write down my ideas.
And I know, it is not easy to find that precious time, but I am sure every parent can find it – even a little bit. Instead of saying: “No, I don’t have any time for myself”, start solving “the problem”. Maybe you can make a little time for yourself by limiting your use of social media channels or by watching TV? Made a schedule with your husband or your partner. Reactivate your old hobby. Think about what you used to like to do – was it doing sports, reading a book, writing a diary or baking? Whatever it is, activate it! Obviously it was making you happy, and in your current situation it will give you energy. Of course, when you are using your free time for your own goals, you have to accept that your home is not always perfect.
In the end it is all about organizational skills, making compromises and accepting imperfection in your life.
Below you can find of a list of things how I spend my free time. They are:
Reading a newspaper in the morning and drinking my cup of coffee.
Synnytyksen jälkeen nainen ei ole (suoraan sanottuna) kauneimmillaan. Raskausajan hehku ropisee sitä mukaan kuin tukkaa viemäriin. Tuttua varmaankin jokaiselle tuoreelle äidille ovat: elottomat hiukset, tummat silmänaluset, vajaalatauksella toimiva pää, ylitsepursuavat tissit ja takamus, jonka imetysvara on tullut jäädäkseen. Näitä lieveilmiöitä vastaan tuore äiti taistelee tavallisesti seuraavasti:
(1) Kaivaa varaston kätköistä vanhat farkut vain todetakseen, etteivät ne vielä mahdu. Eli siis uudet välikausihousut on hankittava.
(2) Sitten tartutaan tukkaan – pakkohan sitä on vähän kyniä että kehtaa astua ovesta ulos, ja ehkäpä vähän värjätäkin. Seuraavaksi kyytiä saa muu kroppa: (3) kasvohoidossa ja manikyyrissä on ainakin käytävä – ja sokeroinnissa! Lisäksi imetyksestä rasittuneet hartiat kaipaavat hoivaa. Eli siis (4) hierojallekin on varattava aika.
Ja kun nämä tehotoimenpiteet on suoritettu on aika ”ulkoiluttaa” kehoa (5) kuntosalilla sekä jooga- ja tanssitunnilla.
(6) Seuraavaksi on sanottava hyvästit hiilihydraattipommeille eli pastoille ja pizzoille ja toivotettava tervetulleeksi idut ja rouheruoka.
Tsek, tsek, tsek. Kaikki nämä kohdat allekirjoittanut voi ruksata.
Ja kun ne lempifarkut kiristivät, tein kompromissin ja laitoin jalkaan kuminauhalla varustetut culottes-housut ja tilasin itselleni lahjaksi äidiksi-tulemisen-kunniaksi Marimekon silkkipaidan. Edellä mainittujen self-help-steppien kautta ja pirtsakasti pukeutumalla olen jälleen matkalla minuksi, hyvinvoivaksi naiseksi.
During pregnancy a woman is at her most beautiful, they say, but what happens after giving birth? We lose this glow in the same manner that we lose hair after pregnancy. All of you who are new mothers must have experienced this: the loss of hair, darks circles, a kind of semi-functioning brain, gushing breasts and a bottom, from which the extra fat is not leaving anytime soon. To fight these side effects a woman will usually act as follows:
(1) Try to fit in her old jeans, which is always a big mistake, because of course you cannot wear them yet. (If you can, you are just very, very lucky. Smile, if that’s you!) So you cannot wear your old jeans and trousers, and that gives you a good excuse to go shopping – at least one pair of jeans!
(2) Then you will need a new hair style or just a trim for the dry ends. After nine months a little coloring is needed, too. (3) After that your face and body need an update. You make an appointment to a beauty salon – a facial, manicure, pedicure and epilation are seriously needed. And if you are breastfeeding, you probably feel some tightness in your shoulders and back, (4) so you need to make an appointment with a masseuse.
And after completing all these external factors (5) it is time to go back to the gym and to a yoga class. You know you need to – the exercise will do you so much good.
Then the sad news: (6) you need to give up eating pastas and pizzas and welcome sprouts and salads to your daily menu. But then again: you can eat sushi!
Check, check, check. As a new mother I can tick all these boxes.
And when I couldn’t fit into my old jeans, I put on culotte pants with an elastic waist and ordered myself a silk shirt from Marimekko as a “new mother” gift for myself. With all the self-help steps and a little dressing up I am on my way to be me, a flourishing woman.
