Kannan otsa hiessä auton takakontista sinisiin Ikea-kasseihin pakattuja sekalaisia tavaroita. Viimein on koittanut päivä, kun muutamme remontoimaamme rintamamiestaloon. Minusta tulee talon toinen omistaja – ja se tuntuu niin keskiluokkaiselta ja -ikäiseltä, mutta ihan hyvällä ja etuoikeutetulla tavalla kuitenkin.
En nimittäin arvannut, kuinka upea tunne on lukuisten väliaikaiskotien jälkeen muuttaa omaan taloon xx-määräksi vuosia. Ennen olisin saattanut ahdistua, mutta nyt suhtaudun tasaisuuteen ja talon pian tutuksi tuleviin nurkkiin lempeästi huokaillen: vihdoinkin! (Olen ollut niin lemmenhuumassa uudesta kodista, etten ole malttanut lähteä edes työhuoneelle.)
Epäilin, olisiko minusta muuttamaan ihan tavalliselle omakotitaloalueelle muiden talojen ympäröimäksi ja naapurin koiran haukunnan keskelle. Epäilin, olinko ihminen, joka taitaisi tavallisen kotileikin. Tavallisesti omistaminen saa minut ahdistumaan, paidankauluksen kiristymään, ovien sulkeutumaan (lopullisesti) takanani. Vielä muutama vuosi sitten janosin maailmalle, halusin jatkuvasti kokea ja nähdä uusia asioita. Ranskalaisen puolisoni kanssa asuimme Pariisissa, hetken Espanjassa ja sitten Helsingissä.
Pari vuotta sitten sain idean maaseudulle muutosta ja muutimme Fiskarsin ruukkikylään. Kokeilimme kylän eri vuokrakoteja ja samalla mielessä kypsyi ajatus oman kodin hankkimisesta, ja ennen kaikkea pysyvän kasvualustan tarjoamisesta lapsille. Sillä viime vuosina olen oivaltanut tämän: lähestyessäni nelikymppisyyttä ja lasten kasvaessa huomaan, ettei liikkumavaraa ole samalla tavalla kuin sitä oli kolmikymppisyyden alkutaipaleella lasten ollessa pieniä. Kukaan meistä ei jaksa enää loputtomia muutoksia tai jatkuvaa reissuelämää. Vuosien varrella olen oppinut tuntemaan reissuelämän ja ulkomailla asumisen sekä hyvät että huonot puolet.
Huomaan, että maalla asuminen on kesyttänyt levottoman mieleni.
En ehkä sittenkään kaipaa enää minnekään.
Ja kas, nelikymppinen mieleni ajattelee jotain tällaista: Osaan nyt arvostaa rauhallista ja turvallista asuinpaikkaa, pieniä päiväkoti- ja eskariryhmiä ja luonnon läsnäolon pehmittämää arkea. Pienessä kylässä ei tarvitse kiirehtiä tai kilpailla paremmuudesta. Olet hyvä sellaisena kuin olet! Se on justiinsa hyvä nyt.
Ja kun viimeinen muuttolaatikko on kannettu sisälle ja tavarat löytävät oman paikkansa, huomaan, että aikaa jää muuhunkin. Sisäisen taloni perustat ovat nyt tukevasti pystyssä. Aikaa ja energiaa jää muuhunkin, kun jatkuvat muutokset eivät syö energiavarojani.
Sitten mieleen hiipii ajatus: ehkä voisin puhaltaa henkiin vanhan blogini. Kirjoitella hitaasta elämästä maaseudulla, vastuullisesta pukeutumisesta, tavallinen arjesta, kirjoista ja kirjoittamisesta ja kehon ja mielen hyvinvoinnista – aiheista, jotka vuosi toisensa jälkeen kiinnostavat ja kiehtovat minua, ehkä myös sinuakin?
Mitäpä jos tänä jouluna tekisikin asiat toisin ja ottaisi pääteemaksi vastuullisuuden? Kun joulukuu starttaa, minuun iskee aina lievä ahdistus. Yhtäkkiä marraskuun leppoisa fiilistely vaihtuu yhdessä yössä suorittamiseen, lahjahärdelliin ja täydellisen joulun rakentamisen tavoitteluun. Uuvun jo valmiiksi, kun avaan Instagram-feedin, ja se täyttyy joulukalentereista ja alekoodeista. Tarkoitus on tietysti hyvä, mutta samalla se tuntuu luovan joulusta entistä suoritus- ja ostokeskeisemmän.
Jouluahdistukseni perimmäinen syy on holtiton kuluttaminen, ja se järjetön roskan määrää, jonka joulunvietto jättää jälkeensä. Tilastokeskuksen mukaan keskiverto suomalainen käytti viime vuonna noin 580 euroa jouluvalmisteluihin. Kahden aikuisen taloudessa tämä tarkoittaa siis jo yli tuhannen euron pottia.
Se on aika iso summa, varsinkin tällaisena aikana, jolloin aika monelle on tiukkaa ja vaarana on ylivelkaantua ja pahasti, puhumattakaan ilmastokriisin uhasta, joka on vuosi vuodelta yhä todellisempi.
Aloin mietti, miten saada joulutunnelma aikaiseksi vähemmällä kuluttamisella ja mitä vastuullinen joulu voisi tarkoittaa? Missä asioissa voisimme toimia toisin?
Kokosin alle seitsemän vastuullista vinkkiä joulunaikaan. En väitä, että alkaisin ekomarttyyriksi, mutta aion yrittää toimia tänä jouluna entistä vastuullisemmin. Se on sentään jotain, ja jos mukaan lähtee moni muukin, teemme joulusta yhä useammassa kotitaloudessa kestävämmän. Päätän ainakin, että rumankauniit pahvipakkaukset on tänä jouluna in – ainakin osittain.
1. Joulukoristeet. Kirppareilta, kuten Fidasta, Emmaukselta tai Kierrätyskeskuksesta, löytyy nykyisin hyvin kuratoitu kokoelma joulukoristeita edulliseen hintaan. Vielä ei ole liian myöhästä tehdä tyylikkäitä löytöjä. Ja eikö se niin ole, että jouluna saa käyttää luovaa hulluutta ja tehdä mitä kiinnostavampia sommitelmia pöydälle ja ikkunalaudoille (oma kotini on tästä oiva esimerkki). Sitä paitsi vanhat joulukoristeet ovat mitä persoonallisempia, ja bonuksena ympäristö ja kukkaro kiittävät.
Jos kuitenkin hankit uusia joulukoristeita, suosi vastuullisesti valmistettuja ja/ tai kotimaisten käsityöyrittäjien tekemiä tuotteita, joita tiedät käyttäväsi vuodesta toiseen. Esimerkiksi Tikaun verkkokaupasta löydät vastuullisesti valmistettuja, uniikkeja joulukoristeita.
Joulukoristeita on myös kiva askarrella itse, eikä ohjeet ole mitään monimutkaisia. Epäonnistumisen vaaraa ei siis ole. Lapsiperheissä tämä voisi olla mukava uusi jouluperinne. Kivaa yhdessäoloa ja vastuullista joulumieltä, vink, vink.
2. Juhlakauden pukeutumisen paras ja vastuullisin sääntö kuuluu näin: kurkkaa omalle vaatekaapille. Jotain sinulla oli päälläsi viime jouluna, sitä edellisenä ja sitä edellisenä. Tadaa: sinulla on ainakin kolme vaihtoehtoa! Mitä jos yhdistelisit tyylejä keskenään? Piristä pikkumustan ilmettä pukemalla alle vaikkapa kauluspaita. Tuliko joskus hankittua alelaarista paljettihepene? Kokeilepa, miltä paljettihame näyttää mattaisen neuleen parina? Löytyykö sinulta joulunpunainen cocktailmekko? Hienoa, pari korua kaveriksi, punaiseksi maalatut huulet ja olet nopeasti valmis.
Olen varma, että sinulla on tänäkin jouluna päällepantavaa. (Sitä paitsi isommat kemut on peruttu, joten pukeutumisesta ei tarvitse tehdä niin suurta numeroa. )
3. Tee se itse -lahjat ovat aivan ihania ja tietysti vastuullisuusasteikolla kuningasluokkaa, mutta: harvalla meistä on aikaa aloittaa omaa tehotuotantoa.
Ratkaisu: ennakoi ja hanki lahjat käytettyinä. Vielä muutama vuosi sitten ajatus tuntui vähän vähemmän hohdokkaalta, mutta nyt, vuonna 2020, käytetystä tuotteesta on tullut kelpo lahja siinä missä uudestakin. Käytetyn lahjan olemassaoloa ei tarvitsee enää perustella, vaan se jo itsessään kertoo, että tuotetta on aiemmin rakastettu, sen käyttöikä pitenee ja että se on kestävä valinta. Siispä loistava ostopaikka löytyy Torin puolelta.
Triplahyvän mielen tuotat organisaation tukemalle kohteelle, lahjan saajalle että sen antajalle, kun käytät tietyn summan joulukassastasi hyväntekeväisyyteen.
Tsekkaa esimerkiksi seuraavat hyväntekeväisyysjärjestöt:
Myös aineettomat, elämyslahjat ovat hyvä vaihtoehto, jos tiedät, että lahjan saaja oikeasti hyödyntää myös lahjakortin.
4. Joulunaikaa muovikääreiden ja -nauhojen määrä on suorastaan rikollinen. Joulun jälkeinen näky kierrätyspisteissä on karsea: roskalaatikot pursuavat revittyjä lahjakääreitä ja nauhoja, jotka lyhyen ilonhetken jälkeen päätyvät suoraan roskakoriin.
Vinkki: hyödynnä paketoimisessa materiaaleja, joita jo omistat. Vanhat kenkälaatikot, kirjepostikuoret, sanomalehdet ja nauhanpätkät toimivat ympäristöystävällisinä pakkausmateriaaleina. Jos ostat lahjakääreitä uusina, suosi kierrätettävää paperilahjakäärettä ja -teippiä. Paperiteippiä on saatavilla ainakin Kaarna Livingin putiikista.
Aion ainakin itse pakata suurimman osan lahjoista vanhoihin pakkauksiin ja sanomalehtiin. Kerroin jo tyttärelleni, että joulupukki on ottanut tänä vuonna teemaksi vastuullisuuden, ja että pukin pajalla kääritään suurin osa joululahjoista vanhoihin sanomalehtiin.
Vinkkejä ekologiseen lahjapakkaamiseen löydät muuten täältä.
5. Suosi mehiläisvahakynttilöitä perinteisten kynttilöiden sijaan. Tiesitkö, että mehiläisvaha puhdistaa huoneilmaa, eikä sitä polttaessa ilmaan pääse haitallisia pienhiukkasia? Olen itse tykästynyt Kaurilan saunan mehiläisvahakynttilöihin. Ne ovat kauniita ja saatavilla useammastakin joulukaupasta. Olen myös hankkinut Karjaan ekoputiikista mehiläisvahalevyjä, joista voi valmistaa itse kruunukynttilöitä. Kivaa joulupuuhaa sekin.
6. Joulupöydän ei tarvitse näyttää perinteiseltä joulupöydältä, jos jouluruuat eivät ole sinun juttusi. Jos totta puhutaan, en erityisesti edes pidä jouluruuista. Kasvis- ja kalasyöjänä minulle riittää, että kalahallista haetaan tuoretta kalaa ja siihen kylkeen vähän porkkana- ja lanttulaatikkoa. Oikeastaan muusta en edes välitä. Olen alkanut lipua ranskalaisen joulupöydän kannattajaksi: jouluna syödään astetta paremmin ja sitä, mitä oikeasti halutaan.
Perinteinen joulupöytä on hyvin lihapainotteinen, mutta ei sen sitä enää tarvitsi olla vuonna 2020! Nykyisin löytyy niin upeita vaihtoehtoja liharuoille, että niitä kannattaa ujuttaa joulupöytään, no, nyt ainakin maistiksi. Sekasyöjästä et tee kasvissyöjää yhdessä yössä, mutta lihan määrää ruokapöydässä voi vähentää ja kokeilla jotain uuttakin.
Mikäli lihaa on saatava, suosi lähituottajia ja luomulihaa. Varmista, että syötävä eläin on viettänyt oikeudenmukaisen elämän.
Vinkkejä muuten vegaaniseen jouluun löydät tästä Chocochilin postauksesta. Aion kokeilla tänä jouluna useampaakin uutta reseptiä.
7. Joulukuusi. Muovinen vai oikea? Eri lähteiden mukaan muovikuusi on ekologinen vaihtoehto, kun se on ollut käytössä seuraavat kaksikymmentä vuotta. Tämän lisäksi on otettava huomioon, miten ja missä kuusi on valmistettu, ja miten se hävitetään. Jos siis päätät hankkia muovikuusen, olen ihan varma, että löydät sen käytettynä.
Oikean kuusen hankinnassa arveluttavaa on kaataa suuri määrä hiilinieluja vain lyhyen ajan tähden. Toisaalta oikea kuusi on ekologisempi vaihtoehto jo siksi, että se maatuu. Joulupuuta hankkiessa suosi lähimetsästä noudettua luonnonkuusta. Joulubisnekseen suunniteltu kasvatettu kuusi aiheuttaa nimittäin ympäristöhaittoja jo sen alkutaipaleella, kun lannoitetaan maata ja heinää torjutaan kasvualustalta lannoitteilla – samaa prosessia ei siis tarvitse tehdä luonnonkuuselle. Tämä seikka on hyvä pitää mielessä.
Toisaalta kasvatetun ja luonnonkuusen suurimmat ympäristöhaitat aiheutuvat kuljetuksesta autolla metsästä kotiin tai torille. Mieti siis, miten kuusen voisi saada kotiin ympäristöystävällisesti. Voisiko kuusenhakumatkaan yhdistää jonkin toisen hoidettavan asian? Voisiko maalla asuva tuttu tuoda sen tullessaan? Mahtuisiko auton katolle useampi kuusi? Tässä mielessä torilta suoraan kuusikauppiaalta ostettu luonnonkuusi on hyvä vaihtoehto: se on jo valmiiksi (melkein) perillä ja säästyt turhalta automatkalta.
Eräs loistava vaihtoehto on vuokrata luonnonkuusi. Esimerkiksi Vuokrapuu.fi tuo kotiisi joulukuusen, huolehtii sen pois ja istuttaa Tansaniassa ruukussa uusia kuusia tilalle. Tämä on ihan mainio juttu.
Aina voi myös kompensoida oikean kuusen kaatamisesta aiheutuvat haitat lahjoittamalla luonnonperintösäätiölle. Ei muuten yhtään hullumpi lahjaidea! Jo viiden euron lahjoituksella pääsee alkuun.
Tänä vuonna me haimme luonnonkuusen omasta metsästämme. Tarkoitus on myös istuttaa kuusi kaadetun puun tilalle. Haimme kuusen myös ajoissa, näin saamme nauttia sen tuomasta jouluisesta tunnelmasta koko kuukauden.
Joulukuusikeskustelussa on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että yhden joulupuun päästöt ovat mitättömät verrattuna joulun lomalentoihin. (Tosin tänä vuonna meistä harva lentää jouluksi lämpöön. Ympäristökuormituksen kannalta korona pakottaa toimimaan vastuullisemmin tänä jouluna. )
Vietän tänään syntymäpäivääni, joten ajattelin sen kunniaksi listata 3 + 8 oivallusta (tai oppia) elämästä. Uskallan väittää, että oivalluksia hyvään elämään on tullut matkan varrella yks jos toinenkin – tuleehan tänään mittariin luku 38! Uskon muuten luvun tuovan tulleessaan jotain maagista ja hyvää. Numero 8 on aina ollut onnenlukuni.
Mutta niihin oivalluksiin…ripottelen niitä satunnaisessa järjestyksessä, poks!
1. Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa arkista aherrusta ja juhlaa. Enkä nyt tarkoita juhlalla mitään hulppeita karkeloita, vaan vaikka sitä, että viikonloppuna laittaa vähän paremmat päälle, kokkaa hyvää ruokaa ja jammaa kotona musan tahtiin.
Olen huomannut, että parin viikon välein tarvitaan jotain actionia, joka rikkoo arjen kaavan. Elämän täytyy olla juhlaa – välillä.
2. Rutiinit pitävät elämänsykkeessä kiinni. Lasten myötä olen oivaltanut arkirutiinien merkityksen tasapainoiselle ja toimivalle elämälle. Kun menee ajoissa nukkumaan, herään aamulla levänneenä ja tarpeeksi ajoissa. Kun ateriarytmini on säännöllinen, toimii kroppa paremmin. Tylsää, mutta niin se vaan on.
3. Perheelliselle: ole armollinen itsellesi, kun elät pikkulapsivaihetta. Vaikka muut painavat uraa ja ovat superuraäitejä, sinun ei tarvitse olla. Hyväksy elämäntilanteesi ja nauti siitä, kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevat sinua. Sinun vuorosi tulee kyllä aikanaan.
4. Kaikkia ei voi saada yhtä aikaa. Täydellinen avioliitto, kaunis koti, menestyksellinen ura, hyvinvoivat lapset ja hyvä henkinen ja fyysinen tasapaino – en usko, että nuo kaikki elämän osa-alueet voivat olla yhtä aikaa kunnossa. Tuon asian oivaltaminen sai minut tekemään suuria elämänmuutoksia. Yksi niistä oli muutto maaseudulle.
5. (Kumppanille) Kuuntele, pussaa, halaa, harrasta seksiä ja sano: rakastan sinua (je t’aime). Ennen kaikkea huomaa omat virheesi ja ymmärrä, että aika usea kiista lapsiperheen aikuisten välillä juontaa juurensa väsymyksestä, kiireestä tai oman ajan puutteesta. Huumori pelastaa myös aika monelta tulenaralta tilanteelta.
6. Huolehdi itsestäsi. Suhtaudu vartaloosi kuin temppeliin. Syö terveellisesti ja monipuolisesti, vähennä lihansyöntiä, laita ihollesi vain luonnonkosmetiikkaa ja myrkyttömiä tuotteita, juo tarpeeksi vettä, liiku.
Oma missioni on liikkua joka päivä. Toisina päivinä se tarkoittaa joogatuntia, toisina parinkymmen minuutin kävelylenkkiä luonnossa.
Huolehdi henkisestä hyvinvoinnistasi. Meditoi, lepää, lataa akkuja kiireisen viikon jälkeen, opi olematta tekemään mitään, kirjoita päiväkirjaa ja puhu mieltä painavista asioista lähimmäisillesi tai ammatti-ihmisille. Jokainen meistä tarvitsee puheenvuoron ja jonkun, joka kuuntelee.
Tässä kohtaa voisin paasata myös hyvän itsetuntemuksen merkityksestä ja siitä, että osaa kuunnella omaa intuitiota.
(Ja vielä yksi bonusoivallus (näitähän nyt sateelee): älä tee asioista liian monimutkaisia ja hankalia pääsi sisällä. Liika vatvominen ja epämääräisessä tilassa vellominen vain pahentaa asioita. Allekirjoittaneella on tästä rutkasti kokemusta. Tee päätös, toimi, ole aktiivinen – älä jää muhimaan ajatusten kanssa.
Ja toisaalta: opi hyväksymään asiat, joita et voi muuttaa. Joskus on vain hyvä heittää hanskat tiskiin ja todeta “tuo juttu ei ollut minulle tarkoitettu”.)
7. Harjoita keskittymiskykytaitojasi. Tämä onnistuu parhaiten rajoittamalla holtitonta kännykän käyttöä. Olen toiminut jo vuosia niin, etten tavallisesti katso kännykkää enää illalla ennenn nukkumaamenoa. Ja voi, kuinka paljon enemmän tulee luettua ja rauhoitettua mieli ennen yöunia. Pidän myös puhelinta suurimman osan päivästä äänettömällä.
Erinomainen harjoitus keskittymiskyvyn parantamiseksi on lukeminen. Samalla saat vapaalipun toiseen maailmaan. Käsillä tekeminen, kuten neulominen tai piirtäminen, on myös mainio tapa päästä flow-tilaan ja antautua tekemisen vietäväksi.
9. Tee sinulle merkityksellisiä asioita. Toinen juttu on sitten oivaltaa, mitä nuo merkitykselliset asiat ovat ja tuovatko ne tullessaan hyvää oloa vai ahdistusta. On myös hyvä olla rehellinen itselleen ja tunnistaa omat resurssit, voimavarat ja taidot. Meistä kaikista ei tule huippupianistia, taidemaalaria tai kovanluokan yritysihmisiksi (eikä tarvikaan).
Alan päästä elämässä siihen vaiheeseen, että nyt on aika toimia eikä vain ajatella tekevänsä sitä ja tätä. En halua herätä vanhana siihen ahdistavaan ja katkeroittavaan tunteeseen, etten ole tehnyt niitä asioita, joita olisin oikeasti halunnut tehdä. Usein suurin este asioiden toteutumiselle on juuri minäjarru ja se, että asioita vatvoo oman pään sisällä.
10. Ystävät ja läheiset. Älä unohda niiden merkitystä elämässäsi. Eräs eläkkeelle jäänyt psykologi totesi lehtihaastattelussa näin: varmista, että sinulla on kuusi hyvää ystävää, joille voit soittaa koska tahansa. Juuri kuusi henkilöä tarvitaan arkkua kantamaan. Aika hyvä neuvo!
Ja vielä tämä: ole ystävällinen muille. Pyri kohtaamaan jokainen tapaamasi henkilö ilman ennakkoluuloja ja kuuntele, mitä muilla on sinulle sanottavaa sen sijaan, että olisit aina itse äänessä.
11. Mikään ei ole pysyvää elämässä kuin muutos. Olen lakannut tekemästä kauaskantoisia suunnitelmia elämässäni. En kiusaa niillä itseäni. Olen huomannut, että jo vuoden aikana asiat saattavat muuttua radikaalisti niin hyvässä kuin pahassa, ja aina emme voi itse vaikuttaa elämänkulkuun. Vuosi 2020 on siitä aika hyvä esimerkki. Olen myös muuttanut niin usein, etten todellakaan osaa sanoa, missä näen itsensi viiden vuoden päästä.
Ja tämä: Vaikka luulet, että elämä on käsissäsi ja minäpystyvyytesi on huipussaan, elämä napauttaa ja opettaa aina. Säilytä nöyryytesi.
Aamen.
Vieläkö oppisi itse elämään oivallusten mukaisesti.
Sen verran on ikää tullut mittariin, että olen alkanut sisäistää kolmen ällän merkityksen elämässäni. Aika yksinkertaista: lue, liiku ja lepää. Tuo elämänohje jäi mieleeni, kun luin sanomalehdestä erään eläkkeellä olevan psykologin haastattelun.
Palautan kolme ällää mieleeni, kun alan käydä ylikierroksella tai mieli on maassa.
Ja useinhan on niin, että arki tuppaa tulla väliin. Marraskuun hämärässä vesisateessa ei jaksaisi lähteä ulos ilman selkeää päämäärää. Kirjan lukemisen sijaan on muita käyttöliittymiä, jotka kilpailevat huomiosta. Yöunista on helppo nipistää, kun deadline pukkaa päälle tai vain pakosta joutuu nipistämään uniajasta ja sen laadusta (öhöm, lapset nuo unensankarit). Kun nuo kolme ällää on kumossa, ollaan nopeasti siinä pisteessä, että tasapainoiselle elämälle voi heittää hyvästit.
Kolmen allän puutteen huomaa aika nopeasti omassa jaksamisessa – tai ainakin itse olen siitä elävä esimerkki. Oloni on silloin vähän pöhnäinen, ylivirittynyt ja mielialani heittelevät ylhäältä maanrakoon.
Onneksi aina voi palata lähtöruutuun, pistää lenkkarit jalkaan ja lähteä ulos vaikkapa vartin kävelylenkille, ottaa kirjan käteen ja varata edes puoli tuntia aikaa lukemiselle – siihen, että keskittyy yhteen asiaan, antaa tekstin viedä mennessään, antaa sanojen luoda merkitysyhteyksiä.
Lukulistani loppuvuodeksi. Suurin osa näistäkin kirjoista on lainattu kirjastosta.
Noina ylivirittyneinä päivinä menen myös nukkumaan samaan aikaan kuin lapset eli ennen yhdeksää. Varmistan, että lepäämisen vaikka se olkoonkin katkonaista, jää riittävästi aikaa.
Ja ajatelkaa: lukeminen, lepääminen ja liikkuminen on usealle meistä mahdollista ja vieläpä ilmaista. Olen tästä elävä esimerkki. Kerronpa siitä lisää.
Joitain vuosia sitten päätin palata Ranskasta Suomeen tekemään yliopistotutkintoni loppuun. Opinnot olivat jääneet katkolle, kun tein toista korkeakoulututkintoa, töitä ja asuin ulkomailla. Olin käyttänyt kaikki opintotukikuukauteni, joten jouduin soskun asiakkaaksi. Tuo vuosi Etelä-Hervannan yksiössä oli mitä opettavin. Minulla jäi elämiseen laskujen jälkeen noin 150 euroa. Ei siis paljon juhlittu, enkä kyllä juhlinutkaan. Ostin Lidlistä ruuat, söin yliopistolla, ostin harvoin uusia vaatteita, ja nekin tavallisesti Uffin parin euron päiviltä. Elin todella askeettisesti, mutta sitäkin enemmän vahvistin henkistä pääomaani.
Kun kerran olin läsnäoleva opiskelija, otin kaikki ne kiinnostavat kurssit, joita en voinut etänä tehdä. Luin ranskaa, suoritin kasvatustieteen perusopinnot ja jatkoin psykologian aineopintoja unohtamatta kiinnostavia kirjallisuuden kursseja. Vapaa-ajalla luin kirjastosta lainaamiani kirjoja, kävin metsälenkillä useamman kerran viikossa, tein balettiharjoituksen YouTubesta, leivoin aika usein leipänikin itse ja lepäsin. Kaikki tuo oli minulle ilmaista ja samalla kasvatin henkistä pääomaani ja selkärankaani.
Aika usein palaan tuohon viimeiseen opiskeluvuoteen, sillä en ole ollut koskaan elämässäni niin tasapainossa kuin tuona taloudellisesti hyvin köyhänä ajanjaksona. Olen miettinyt, miksi.
Luulenpa, että suurin syy oli juuri siinä, että kolme ällää loisti elämässäni isoina ja kirkkaina. (Tosin elämän yksinkertaistaminen ja merkityksellinen tekeminen olivat toki osasyitä ja sillä, että tiesin kyseessä olevan väliaikainen elämäntilanne.)
Mutta toisaalta: kolme ällää vie juuri elämän yksinkertaisten ja merkittävien asioiden äärelle, nimittäin oman henkisen tasapainon ravitsemiseen ja ylläpitämiseen.
Kyllähän tuo hymyilyttää, kun kolme ällää on balanssissa.
Kun päätin höllätä syksyn aikataulua, olen tehnyt elämäntaparemonttia juuri noiden kolmen ällän saralla. Olen pitänyt huolen, että liikun joka päivä, luen ja menen ajoissa nukkumaan. Sitoudun pitämään rutiineista kiinni, sillä tiedän mitä tapahtuu, jos ajaudun sivuraiteelle liian pitkäksi ajaksi.
Jatkuvan yrittämisen ja urajumputuksen pyörteissä olen alkanut vieroksua käsitettä uraäiti. Takaraivossa jyskyttää: onko minusta tullut antifeministi? Pissinkö omalle tontilleni?
En!
Vielä toisen lapsen syntymän jälkeen olin vauvavuoden energiaa täynnä. Vauvan hoidon rinnalla koin suurta tarvetta tehdä töitä ja säilyttää työidentiteettini, ja se oli minusta kivaa. Mikäs siinä kun energiaa piisasi!
Kun poika oli puolitoistavuotias, aloin väsyä. Syy on tietysti koronakevään ja isäni kuoleman, mutta on taustalla muutakin. Huomasin, ettei tässä elämäntilanteessa yksinkertaisesti ole mahdollista, että kaksi aikuista tekee yhtä aikaa täyspäiväisesti uraa, ei kahden lapsen kanssa, ei ilman tukiverkkoja, ei ilman, että lapset ja parisuhde kärsisi tai minä väsähtäisin.
Vaikka lapseni ovat päiväkodissa, ovat viikot usein pirstaleisia. Etenkin nyt korona-aikana. (Vähintään kerran kuussa lapset tuntuvat olevan kotona lievän flunssan takia.) Kun päiväkotipäivä päättyy, alkaa toinen työpäivä. Ja minun on myönnettävä: en jaksaisi sitä, jos en saisi päivällä omaa aikaa ja tehdä osa-aikaista työviikkoa, en mitenkään jaksaisi, en kun perheessä on alle 2-vuotias lapsi.
Kymmenen vuotta nuorempi feministi-minä olisi kavahtanut, mitä juuri kirjoitin. Hän olisi vouhkannut kovaan ääneen: Mites se tasa-arvo?Petturi, yhtä lailla nainen voi tehdä uraa ja kasvattaa pieniä lapsia! Vittuillutkin ehkä: Kotiäitikö susta sitten tuli?!
Vielä vuosi sittenkään en olisi tunnistanut itseäni tekstistä. Silloin elin totaalisen pumpulissa, ekomammailin kympillä ja ajattelin, että kaikki oli mahdollista, että oli mahdollista olla tasapainoinen, hyvinvoiva kahden lapsen äiti, tehdä siinä sivussa kiinnostavia työjuttuja, pitää parisuhde kunnossa ja elämä mukavasti tasapainoisella radallaan. Hetken pidinkin, ensimmäisen puolen vuoden ajan. Sitten havahduin, että olin alkanut nakertaa elämäni leipää molemmista päistä.
Feminismiä on myös se, että uskaltaa elää omannäköistä elämää
Olen sisäistänyt tämän: aika ja paikka kaikelle. Mielestäni feminismiä on myös se, että uskaltaa olla sellainen kuin on ja uskaltaa tehdä kompromisseja elämäntilanteiden vaihtuessa. (Henkilökohtaisessa elämässäni en jaksa pitää nyt meteliä. Haluan vain, että arki on meidän perheessä mukavaa ja stressitöntä.) Meidän taloudessa olisi silkkaa hulluutta, että minä tekisin vapaana toimittajana kokoaikaisena töitä ja mieheni pyörittäisi kahta yritystään puoliteholla. Silloin vasta polttaisinkin itseni loppuun, kun yrittäisin myydä juttuideoitani, kirjoittaa päällekkäin useampaa artikkelia, hoitaa sähköpostirumbaa ja etsiä haastateltavia. Luultavasti en edes elättäisi pienillä freelancer-tuloillani perhettäni, vaikka tekisin 40-tuntista työviikkoa.
Sitä paitsi en elä enää vain itselleni vaan myös lapsilleni. Kun näen omat pienokaiseni hyväntuulisina ja terveinä, tiedän tekeväni oikein hölläämällä tahtia omalla urakiidollani (tosin sellaista ei edes ole) vuoden tai pari.
Tiesin aina, että haluan äidiksi. Miksi siis yrittäisin kiiruhtaa tämän elämänvaiheen yli, kun lapset ovat vielä niin pieniä? Tällä hetkellä feministinen teko on minulle se, että tunnistan omat voimavarani, enkä uuvuta itseäni yrittämällä tehdä liikaa ja vaatimalla itseltäni liikoja.
Toisinaan on vapauttavaa poiketa joukosta.
Tiedän myös ihan hemmetin hyvin, että minulla on ollut (tavallaan) vapaus valita ja että olen monessa mielessä etuoikeutettu, länsimaalainen valkoinen nainen, joka puhuu ruuhkavuosien haastavasta elämänvaiheesta lämpimässä kodissaan, hyvinvointivaltion mallimaassa.
Moderni multitaskaaja-äiti
Silti. En lakkaa hämmästelemättä sitä, kuinka moderni käsitys äitiydestä on jossain määrin vinksahtanut. Pitäisi olla aikaansaava äiti, hyvä puoliso, pitää koti siistinä ja sisustaa hyvän maun mukaisesti, tehdä luomuruokaa, kierrättää, pitää huolta omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, luoda menestyvää uraa, olla somessa aktiivinen ja kiinnostava persoona, verkostoiduttava kiinnostavien ihmisten kanssa, kuskattava lapsia harrastuksiin ja pyrittävä olemaan läsnäoleva vanhempi.
Aika uuvuttavaa?
Ajatelkaa, miten ennen vanhaa kodin pihapiirissä asui sukua ja oli muutenkin apukäsiä auttamassa kotihommissa. Nykyisin me yritetään pärjätä usein yksin (kumppanin kanssa) – tai moni meistä joutuu pärjäämään yksin, jos tukiverkosto asuu kauempana tai sitä ei ole laisinkaan. Me operoidaan kaikkien noiden roolien ristipaineessa, vaikenemme ja ajattelemme, että pärjääväthän muutkin. Haemme voimalauseita somesta ja ylläpidämme illuusiota “juu, hyvin pyyhkii.”
Olemmeko lopulta sittenkään niin vapaita kuin kuvittelemme?
Ja kyllä, on oikeasti olemassa uratykkejä, jotka handlaavat kaiken ja omaavat hyvän keskittymiskyvyn, saavat aikaan – ja se on tosi, tosi hienoa. En missään nimessä dissaa ajatusta, etteikö perheelliset naiset pystyisi samaan kuin perheelliset miehet. Pystyvät, ja senhän me tiedämme.
Tiedän kuitenkin tämän: jokaisen perheellisen uraihmisen taustalla on hyvä tukiverkosto. Faktahan on, että jonkun ne lapset on hoidettava, tehtävä arkista metatyötä (kuten varmistettava, että lapsilla on tarpeeksi lämpimät ulkoiluvaatteet, ennakoitava talvikenkien ja -asusteiden hankinta, mietittävä päivällinen yms..), haettava tarhasta, kuskattava harrastuksiin ja oltava ylipäätänsä perillä, mitä lapsille kuuluu.
On toki paljon asioita, joita hyvässä taloudellisessa asemassa olevat ihmiset voivat ulkoistaa. Kyse on kuitenkin aina kompromissista ja valinnoista.
Omassa kokemuspiirissäni kolahti, kun 4,5-vuotias tyttöni sanoo toisinaan minulle “äitiä ikävä”, vaikka siis vietän oikeastaan kaiken vapaa-ajan hänen kanssaan. Tuo lause on iskostunut tajuntaani ja se, kuinka paljon lapseni minua nyt tarvitsevat.
Uraihminen tai kotiäiti – vai siltä väliltä?
Kun tänä syksynä päätin hidastaa tahtiani ja olla stressaamatta urastani tai potematta huonoa omaatuntoa siitä, etten pienten lasten äitinä tee kiinnostavia asioita työrintamalla samaan aikaan, alkoivat asiat sujua paremmin elämän muilla osa-alueilla. Tiedän eläväni ainutlaatuista ja pitkällä aika välillä lyhyttä ajanjaksoa, ja että sekin päivä tulee pian, kun minulla on taas hieman enemmän aikaa ja mieltä paiskia hommia. Siinä välissä olen kiitollinen ja nautin siitä, että saan viettää enemmän aikaa lasteni kanssa, eikä takaraivossa tykytä stressi. Päätin siis lokeroitua jonnekin uraihmisen ja kotiäitiyden välimaastoon.
Lasten kasvatuksessa ja kotona koen tekeväni arvokasta työtä, joka on usein näkymätöntä. Naisnäkökulmasta tämä kuitenkin mielletään helposti patriarkaatin vallan kutistamaksi rooliksi, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Ehkä sitä juuri tällä kirjoituksella haluankin korostaa.
Niin ja, siinä sivussa, kun jarrutin, alkoi mielessäni kypsyä vähitelleen uusia ideoita. Tosin tiedän, että niiden toteuttamisellekin tulee oma aikansa.
Petän ehkä rivifeministit toteamalla, etten sittenkään jaksanut olla uraäiti, mutta itselleni olen rehellinen.
Maallemuutosta on kulunut reippaat pari kuukautta, joten ajattelin, että on pienen tilannepäivityksen aika. Vieläkö me viihdymme maalla vai joko ensihuuma on haihtunut?
No ei ole! Koen muuttopäätöksen edelleen oikeana ratkaisuna. Kaupunkiin kaipaan enää vain satunnaisesti. Toisaalta myös tiedän, että sinne kyllä pääsee helposti.
Muuton jälkeen olen huomannut, että saan kaupungilla olosta enemmän irti kuin silloin kuin asuin sen ytimessä. Eli ehkä tässä voidaan puhua eräänlaisesta win-win-tilanteesta. Kaupungissa on kiva tavata ystäviä, koluta lemppariputiikit ja kirpparit, syödä lounasta ja käydä kahvilla tai spontaanisti joogatunnilla, mutta sitten on todella kiva, kun juna puksuttaa pois kaupungista maaseudulle.
Olen myös pannut merkille, kuinka paljon pääkaupungissa oleilu perustuu kulutukseen ja näyttäytymiseen. Maalla en niinkään välitä, mitä puen päälleni, mutta Helsingissä tulen jotenkin enemmän tietoiseksi siitä, miltä näytän. Kaupungissa tuhlaan myös huomattavasti enemmän rahaa päivässä kuin viikon aikana maalla (jos siis ruokaostoksia ei lasketa).
On toki ollut päiviä, jolloin olen harmitellut, etten pääse osallistumaan tiettyyn tilaisuuteen tai koulutukseen. Työjuttujen suhteen olen saanut homman toimimaan kuitenkin hyvin: kun on töitä tarjolla, menen Helsinkiin ja tarpeen mukaan yövyn siellä. Onnekseni suurimman osan töistä voin tehdä etänä, ja se sopii minulle tosi hyvin.
Lasten kannalta Fiskariin muutto on ollut erinomainen juttu. Luonto on joka puolella läsnä, leikkipuisto lähellä ja lapsilla mukavat päiväkodit. Leikkipuistossa ja kylän tapahtumissa naamat tulevat nopeasti tutuiksi, ja uusiin ihmisiin tutustuu lähes viikoittain. Aika nopeasti saa kutsun kylään ja lapsille järjestetään leikkitreffejä.
Pahin pelkoni maallemuuton suhteen oli, että kokisin oloni yksinäiseksi. Pelko on osoittanut turhaksi, sillä olen enemmän kontaktissa kyläläisiin kuin Helsingissä tapasin ihmisiä.
Harrastukset ovat olleet minulle oiva tapa tutustua uusiin ihmisiin. Aloitin elokuussa naisten maalauspiirin ja Iengar-joogan. Lisäksi kylällä olisi tarjolla naisten neulepiiri, johon yritän päästä lähiviikkojen aikana. (Edellisen syksyn kaulahuiviprojekti odottaa vielä korissa keskeneräisenä.)
Yllätyin, kuinka paljon Raaseporin alueella olisi ollut erilaista kulttuuritoimintaa tarjolla. Pienten lasten kanssa päätin tällä kertaa pitäytyä oman kylän kulttuuri- ja liikuntatarjonnassa ja välttää turhaa autolla matkustamista.
Tiedostan, että Fiskars on erityinen paikka. En välttämättä kokisi asioita samalla tavalla, jos asuisimme täysin eristyksessä maalla. Pohdimme aluksi mökille muuttoa, mutta tiesin, että ympärivuotiseen asutukseen talo olisi ollut liian syrjässä. Jokaiseen siirtoon olisimme tarvinneet autoa, enkä halunnut nyt sitoutua sellaiseen elämäntapaan. Kun asumme kylän ytimessä, voin nauttia niin sanotusta kaupunkielämästä maalaisittain: on lounaspaikkoja, putiikkeja, ruokakauppa, tori ja pari kahvilaa. Pyörällä polkaisee kyläkouluun harrastuksiin ja hyvät lenkkipolut on lähellä. Toisin sanoen nautin siitä, että voin edelleen kävellä moneen paikkaan, eikä siirtymiseen tarvitse autoa.
Elämänmuutoksia tehdessä palaan usein Elisabeth Gilbertin Big Magic -kirjassa esittelemään ajatukseen, jossa kehotetaan miettimään omaa shit sandwichiä eli sitä, mikä on unelmaan, alan vaihtoon, elämänmuutokseen liittyvä riippakivi ja kuran määrä, jota on valmis sietämään ja elämään sen kanssa. (Lyhyesti: mitä on sontavoileivän täytteenä?) Jos esimerkiksi haaveilee kirjoittavansa kirjan ja jättävänsä päivätyönsä, on puntaroitava, mistä saa toimeentulon, mikä on oma todellinen taitotaso ja myös sitä: sopiiko itsenäinen ja kurinalainen työskentelytapa? Vai onko vain kyse eräänlaisesta haavekuvasta (joka ei vastaa todellisuutta) tai sittenkin kivasta harrastuksesta, jota voisi tehdä leipätyön ohella. Joka tapauksessa oheisvaikutukset on syytä huomioida.
Maallemuutosta haaveilevan on esimerkiksi hyvä pohtia, mitä käänteisiä tekijöitä muutto toisi tullessaan. Onko esimerkiksi valmis käyttämään autoa kulkuneuvona? Entä: onko jatkuva hiljaisuus ja luonnon keskellä eläminen se oma juttu, jota haluaa arjessa harjoittaa? Sopiiko oma elämä ja maaseudun elämäntapa yhteen? Ja: onko muutoksen eteen lopulta valmis tekemään töitä?
Toisin sanoen on hyvä pohtia unelmiin liittyviä kääntöpuolia. Itse en olisi ollut valmis muuttamaan liian kauas pääkaupunkiseudulta, sillä työkuvioni ovat Helsingissä ja tiedän, että minun on päästävä vähintään kahden viikon välein kaupunkiin.
Muuton yhteydessä jouduimme tekemään kompromissin pojan päiväkotipaikan suhteen. Se sijaitsee kymmenen kilometrin päässä kotoa. Kun kävimme ensin katsomassa hoitopaikan sijaintia, olin: ”ei missään nimessä”. Koin ajatuksen mahdottomaksi, että veisimme ja hakisimme lapsen joka päivä kymmenen kilometrin päästä. Goodbye vaan autoton elämä! Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut.
That’s our shit sandwich.
Sopeudu tai peräännyt – ajattelin. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Epäekologista sanoa, mutta olen alkanut nauttia noista automatkoista upeine maisemine ja omine ajatustaukoineni. Usein mieleeni saattaa tulla uusi idea tai saatan ratkaista jonkin ongelman, toisinaan kuuntelen yleykköstä tai musiikkia. Olen ottanut tuon lapsenhakumatkan omana aikana. Enää tuskin jaksan harmitella asiaa, sillä olen sopeutunut siihen ja made peace with it. Ja mikä mahtavinta: pojalla on niin ihana hoitopaikka ja hoitajat, että emme vaihtaisi paikkaa enää millään.
Omalla asenteella on siis valtava merkitys ja tietysti sillä, että sontavoileivän täytteet on tiedossa – ja ne pystyy nielemään.
So what’s your shit sandwich and what are going to do about it?
Kun muutimme Fiskarsiin, uusi naapurimme totesi: ”Fiskars on eräänlainen kupla, johon tullaan tunnelista sisään.”
Olen miettinyt viime päivinä, millaista tuolla kuplassa on olla – ja mitä elämänmuutoksemme on tuonut tullessaan.
Edellisessä kirjoituksessa sivusin aihetta siitä, kuinka meillä on ikään kuin monta elämää, kerrostumia, joita kannamme mukanamme. Usein ne liittyvät vahvasti asuinpaikkaan, työ- ja opiskelukuvioihin tai ihmissuhteisiin – vaihtuviin elämäntilanteisiin. Jo senkin takia ei ole olemassa yhtä oikeaa onnen tai hyvän elämän kaavaa, jota voisi soveltaa läpi elämän.
Enemmänkin on kyse siitä, että elää omaan elämäntilanteeseen sopivaa ja omannäköistä elämää.
Kun olin sinkku ja muutin Pariisin, elin silloisen elämäntilanteeni mukaan ihan parasta aikaa. Elämäni oli täynnä iltarientoja ja kiinnostavia kohtaamisia. Koko ajan oli jännitystä ja viettelystä ilmassa – oltiinhan sentään Pariisissa.
Tunnen edelleen tuon kutkuttavan tunteen sisälläni, kun muistelen Pariisi-aikaa ja erityisesti sitä, kun tapasin mieheni. Rakastua ja elää alkuhuuman aika Pariisissa. Kuulostaako romanttiselta elokuvalta? No juuri sellaisessa koin eläväni tuona ajanjaksona.
Kun esikoinen syntyi, saimme aika pian huomata, että pariskuntien ja sinkkuihmisten kaupunki ei ollutkaan niin kiva lapsen kanssa. Yritimme sovittaa vanhaa elämäntapaa uuteen tilanteeseen, mutta eivätpä ne elämät niin hyvin synkanneetkaan.
Vähän samankaltaisessa tilanteessa huomasin olevani kahden lapsen äitinä Helsingin ydinkeskustassa ilman tukiverkostoa. Maaseudulle muutto oli tässä hetkessä meille paras mahdollinen ratkaisu. Juuri siksi nyt tuntuu siltä, että olen upgreidannut elämäni niin monella eri taholla.
Tuo muutos on tuntunut voimaannuttavalta: uskalsin työstää elämänmuutosajatuksen pidemmälle ja kuunnella intuitiotani.
Niin, mitkä asiat ovat toisin?
Aloitetaan asunnosta. Sen koko kasvoi, seinät suoreni ja toiminnallisuus parani, ja siinä sivussa vuokra puolittui.
Aito yhteisöllisyys. Eräs pelkoni oli, että kokisin oloni yksinäiseksi pienessä kylässä. Pidin myös kiinni siitä mielikuvasta, että tarvitsen kaupunkimiljöötä voidakseni hyvin ja saadakseni elämään pöhinää.
Emme ole ehtineet asua uudessa kodissa kuin muutaman viikon ja olemme tutustuneet moniin uusiin ihmisiin. Naapurin kanssa ollaan istuttu kahvilla yhteisellä pienellä piha-alueella, jonne laitoimme puutarhakalusteemme yhteiseen käyttöön. Eräänä päivänä hän toi meille itsetekemäänsä maapähkinävoita. Minä puolestaan kierrätän naapurille Hesarit, kun olen ne lukenut. Eilen toinen naapuri toi meille kattilallisen pinattikeittoa. Kertoi, että kahvilasta antavat ylimääräiset ruuat pois. Näin minimoidaan ruokahävikkiä (ihan loistavaa!) Viime viikolla seinänaapuri valmisti minulle lounaan, ja minä lainasin hänen hälyttävää tiskivuorta varten astianpesukonettamme.
On kiva ajatus, että asioita voi jakaa naapuruston kesken ja yhteisöllisyyden henki kasvaa kuin itsestään – eikä se tunnu päälleliimatulta ja väkinäiseltä. Kaikki tapahtuu ikään kuin luonnostaan – ja se on ihan äärettömän hienoa!
Muutenkin minne tahansa olen mennyt ja kertonut muuttaneeni kylään, olen saanut todella lämpimän vastaanoton. Vaunuttelulenkillä olen jäänyt suustani kiinni useaan otteeseen ja tutustunut uusiin ihmisiin. Sekin on ollut kiva huomata, että pyörätiellä vastaantulevaa tervehditään – tässähän tulee olo kuin asuisi ulkomailla!
Luonnon läsnäolo on yksi merkittävimmistä hyvinvointia lisäävistä tekijöistä.Huomaan jo nyt, kuinka se on vaikuttanut päivittäiseen mielialaani ja lisännyt meidän kaikkien hyvinvointia. Lapsiperhearki on hektistä ja jatkuvaa multitaskausta, siksi rauhallinen miljöö toimii tärkeänä osatekijänä pitämään elämän palaset käsissä ja perheenjäsenet tyytyväisenä.
Kukkarossa maallemuutto on näkynyt selvänä säästönä. Kulutan huomattavasti vähemmän. En käytä rahaa oikeastaan muuhun kuin ruokaostoksiin. En tavallisesti tilaile mitään nettikaupoista (koska ostokset eivät ikinä vastaa sitä, miltä näyttävät), mitä tietysti voisin tehdä, kun jokin akuutti tarve yllättää, enkä tarvittavaa asiaa löydä lähikylistä. Olen päätättänyt odottaa ja listata asioita, joita oikeasti tarvitsemme. Toisaalta on kiva ajatus, että käyttämäni rahat tukevat Fiskarsin ja lähiseutujen yrittäjiä.
Ruuan suhteen on ihana, kun kylästä löytyy luomuleipomo ja kahvila, jossa tuotteet tehdään itse. Muutenkin alueelta löytyy luomulähituotantoa, joten näin voimme sekä tukea paikallisia yrittäjiä että syödä terveellisesti.
Lasten idylliset päiväkodit ovat nekin yksi hyvinvointia lisäävä tekijä. Ennen lasten päiväkodin pihat olivat betoniviidakkoja, nyt ne sijaitsevat idyllisissä luonnonmaisemissa. Tarhan pihalla on omenapuita ja viinimarjapensaita, ja lapsilla on tilaa ulkoilla. Kyllä kuulkaa täällä kasvaa tyytyväisiä lapsia!
Kun vien tyttöäni pyörällä tarhaan, pysähdymme tervehtimään lehmiä ja ihailemme maalaismaisemaa. Joka kerta pyöräilessäni kiitän mielessäni tästä mahdollisuudesta.
Plussaa on myös upeat ulkoilureitit, joita tosin en ole vielä ennättänyt testaamaan. Kuuleman mukaan ne ovat kerrassaan upeat. On oikeastaan kiva, että kylässä riittää vielä niin paljon koluttavaa, ja kaikkea ei ehdi tehdä ensimmäistä viikkojen aikana, vaikka niin jo tahtoisi. Saa annostella kylän elämää sopivin annoksin ja jättää paljon kiinnostavia juttuja lähitulevaisuuteen odottamaan.
On hassua ajatella jälkikäteen, kuinka paljon hirvitti ajatus siitä, että lähin junayhteys olisi yli 10 kilometrin päässä. Siitä voisi tulla ongelma, ajattelin. Muutosta on kulunut kolme viikkoa, eikä minulla ole ollut tarvetta poiketa Helsingissä. (Eräänkin tapaamisen siirsin seuraavalle viikolle.) Tilanne varmasti muuttu, kun syys- ja talvikausi käynnistyy, mutta nyt on hyvä näin.
Itsessäni olen huomannut, että olen vapautunut kaupungin tuomasta luovasta blokista ja eräänlaisesta kahleesta. Ilmiötä on ehkä hieman vaikea selittää, mutta tiivistäen toteaisin näin: Maalla olen energisempi ja luovempi. Uudet ideat suhisevat päässäni ja olen virtaa täynnä. Ehkä se tosiaan johtuu pienemmästä kontekstista, jossa on helpompi nähdä kauemmaksi. Suuremmalla paikkakunnalla pienemmät ideat jäävät usein näkymättömiksi ja asiosta on vaikea saada kiinni, kun on niin paljon virikkeitä ja arjessa keskeytyksiä. Ainakin tällaiselle yang-persoonalle maaseudun väljyys tekee hyvää.
On myös hienoa saada taltioida tämäkin elämänmuutos sellaisenaan kuin sen nyt uutena paikkakuntalaisena näen. Raportoin elämästä Fiskarsissa varmasti vielä paljon lisää.
Ja mitä siihen kuplaan tulee: en aio tulla täältä hetkeen pois!
Psst. Kylässä on pian Maan makuja -markkinat. Kandee tulla kulmille!
…ja tarina siitä, miten me päädyttiin muuttamaan maaseudulle..
Olen huomannut, etteivät suuret elämänmuutokset tule täysin yllätyksinä. Usein ajatustyö on ollut alullaan jo pitkään ja alitajunta tehnyt työtä ennen kuin tietoinen mieli on ottanut asiasta kopin ja varsinainen muutosaalto pyörähtää käyntiin.
Näin kävi minulle, kun kesän aikana kypsyi ajatus muuttaa pois Helsingistä. Oikeastaan muutoksen taustalla on seuraava ketjureaktio: koronakevät pienten lasten kanssa epäkäytännöllisessä ullakkohuoneistossa ja isäni äkillinen kuolema. Nuo tekijät saivat liikkeelle kuumeisen ajatusmyllyn: miten tästä eteenpäin?
Tiesin vain, että jonkin oli muututtava. Olin tuntenut jo pitkään, ettei perhe-elämämme ollut synkronoitu silloiseen elämäämme Helsingin ydinkeskustassa. Pidin kiinni näkemyksestä, että meidän on asuttava keskustassa, jossa kaikki palvelut ja kaupat ovat lähettyvillä, pidin kiinni elämäntyylistä, jota en oikeasti enää elänyt (haloo, milloin viimeksi kävin leffassa tai vietin aamun pikkutunneille venyvää tyttöjen iltaa yökerhossa???)
Mihin itse asiassa tarvitsin kaupunkimiljöötä, joka teki elämäni stressaavammaksi ja ehkä jopa hieman onnettomaksi? Mieheni kanssa voimme tehdä töitä oikeastaan mistä päin tahansa, joten työperäisesti meidän ei olisi pakko asua pääkaupungissa. Juuri tästä syystä ajatusleikki maaseudulle muutosta oli meidän kohdallamme mahdollinen.
Viimeinen sysäys päätöksenteolle tapahtui Hailuoto-retkemme jälkeen.
Niin, lähdimme isäni hautajaisten jälkeen päiväretkelle Hailuotoon. Vuosien ajan olin romantisoinut paikan idylliseksi kyläksi, jossa pittoreskien maalaismaisemien keskellä on tunnelmallinen kyläkeskittymä. Olin jopa salaa haaveillut muuttavani sinne, ajatellut, että se on se mielenmaisema. Aika nopeasti sain unohtaa muuttohaaveeni, kun mielikuvani ei vastannut ihan todellisuutta.Viihdyimme toki upeassa Marjaniemessä, mutta tunnelmallisten kahviloiden täplittämä kyläkeskittymä paikasta jäi uupumaan, eikä sydämessä pampannut, että tänne mie rakennan majani.
Kauhuksemme vielä jonotimme kolme tuntia, ennen kuin pääsimme lossilla Hailuodosta pois.
Umpikuja, tuumailin. Tunsin oloni lievästi sanottua epätoivoiseksi. Mitäs sitten? Mitä meidän pitäisi tehdä? Miten me saataisiin elämämme tasapainoon ja me kaikki voisimme hyvin?
Harkitsimme Raaseporissa sijaitsevalle mökille muuttoa, mutta paikka olisi ollut aivan liian syrjässä ja arkemme olisi vain vaikeutunut entisestään. Ontuilin, että varmasti ahdistuisin talvella. Olisin jatkuvasti riippuvainen autosta, kun lapsia olisi vietävä päiväkotiin ja lähikauppakin olisi kaukana. Tunsin, etten olisi valmis niin radikaaliin elämänmuutokseen. Mietin myös kotipaikkakunnalle paluuta, mutta se tuntui liian hurjalta sekin, sitä paitsi se ei toisi isääni takaisin.
Ja sitten, kuin tähti kirkkaalta taivaalta se singahti keskelle treffi-iltaamme kiinalaisessa ravintolassa, ajatus siitä, että voisimme vuokrata kodin Fiskarsista. Näin olisimme lähellä mökkiämme ja voisimme viettää siellä pidempiä viikonloppuja, mutta varsinainen arki oltaisiin kyläpöhinän keskiössä. Mikä nerokas suunnitelma!
Olimme vierailleet Fiskarsissa pari kertaa aiemmin ja minulla jäi käynneistä hyvä fiilis, sellainen, että täällä on hyvä. Lisäksi meillä oli muutama tuttava, jotka asuivat alueella. Sekin helpotti päätöstä.
Jo samana iltana aloin googlata ”koti Fiskarsista” , ja parin viikon päästä allekirjoitimme vuokrasopimuksen.
Vaikka lopullinen päätös syntyi nopeasti, oli taustalla pitkä ajatustyö, joka johdatti meidät idylliseen pikkukylään. Jonnekin ihan muualle kuin olisin pari vuotta sitten koskaan osannut kuvitella.
Ja arvatkaa: vihdoinkin minusta tuntuu, että elämme meidän arvoihin ja tähän elämäntilanteeseen sopivaa elämää.
Senkin olen oivaltanut, että yhteen ihmiselämään mahtuu monta elämää, kerrostumaa, jotka jättävät jälkensä, kasvattavat ja rikastuttavat maailmankatsomustamme.
Vauvaoppaita on olemassa pilvin pimein, mutta toisen lapsen syntymästä ja sen tuomista muutoksista kirjoitetaan yllättävän vähän. Aivan kuin toisen lapsen syntymä olisi sama asia kuin esikoisen – ei muuten ole!
Tuttua on toki äitiyden kokemus. Naiselle toisen lapsen syntymä ei tuo tullessaan samalla tavalla koko elämää mullistavaa muutosta kuin esikoisen kohdalla. Äidin roolin omaksuminen, vauvasta huolehtiminen, parisuhteessa tapahtuvat muutokset, oman ajan kutistuminen ja kehossa tapahtuvat muutokset ovat (onneksi) jo ennestään tuttuja.
Kun olin yhden lapsen äiti, saatoin huoletta yhtyä ranskalaiseen näkökulmaan. Siinä korostetaan ajatusta, kuinka lapsi tulee aikuisten maailmaan. Elämä jatkuu, parisuhde ja seksielämä kukoistaa. Matkustaminen ja ravintoloissa syöminen on yhden lapsen kanssa kuta kuinkin helppoa – etenkin, jos lapsella on kaksi vanhempaa auttamassa (ainakin toinen voi välillä relata tai haarukoida ruokaansa). Niinpä mekin reissasimme rohkeasti siellä täällä esikoisen vauvavuonna. Muutimme Ranskasta hetkeksi Suomeen, sitten Espanjaan ja taas takaisin Suomeen. Tyttömme oppi kävelemään Milanossa ja luopui tuttipullossa Berliinissä. Hän matkusti vauvavuonna enemmän kuin minä ensimmäisen 15 vuoden aikana.
Esikoisen synnyttyä me olimme kaksi aikuista ja lapsi. Kun perhekokomme kasvoi, kääntyi ajattelutapa päälaelleen: lapset alkoivat määritellä elämänrytmiämme. Tämän tosin tajusin reippaalla jälkiviiveellä, vaikka ainoassa löytämässäni toisen lapsen syntymää käsittelevässä oppaassa tästä kyllä ihan selvästi puhuttiin.
Oppaassa muun muassa kehotettiin perheitä suunnittelemaan ulkomaanmatkojen sijaan perhelomia kotimaahan – ihan kaikkien mukavuuden ja vanhempien mielenrauhan nimissä.
Muistan lukeneeni fraasiin jokseenkin huvittuneena. ”Me kyllä matkustaisimme”, ajattelin.
Ja niin me matkustimmekin. Kävimme Espanjassa ja Italiassa pojan ollessa nelikuinen, matkustimme autolla Suomesta Ranskaan ja takaisin hänen ollessa puolen vuoden ikäinen, kävimme risteilyllä ja marraskuussa vielä viikon lomalla Espanjassa. Kun olin jääräpäisenä lyönyt päätäni seinään, tajusin, ettei reissut vauvan ja uhmaikäisen kanssa ole kovin miellyttäviä kokemuksia. Oikeastaan melkein jokaisella reissulla poikamme on sairastunut flunssaan, yöt ovat olleet unettomia ja hän on syönyt huonosti. Lomalta kotiin on palannut aika uupunutta sakkia.
Toki asiaa ei ole näin mustavalkoinen: jokaisen perheen tilanne on omanlaisensa. Meidän perheessä reissaaminen vauvan kanssa oli kohtalaisen helppoa ensimmäisen kuuden kuukauden aikana, mutta loppuvuonna tehdyt reissut olivat suorastaan kammottavia.
Niinpä aloin ajatella: ehkä olisi parempi jäädä kotiin tai matkustaa kotimaassa. Tällä hetkellä turvalliset reissut taittuvat mummolaan, omille kotikonnuilleni. Siellä äitikin saa relata, santsata kahvia ja lukea aamulehden rauhassa.
Oli hetkiä, jolloin tuon reissuasian oivaltaminen masensi. Minä kun satun olemaan menevää sorttia ja kaipaan säännöllisin väliajoin irtiottoja arjesta.
Vauvavuoden aikana keksimmekin minne käyttäisimme talorahamme. No mökkiin tietysti. Tajusimme, että me tarvitsemme säännöllisen pakopaikan läheltä, emme jatkuvaa viikonloppu- tai lomasuunnitelmien tekemistä.
Tiedostan, että kyseessä on ohimenevä elämänvaihe, ja että varmasti jo kesään mennessä reissaaminenkin sujuu kivuttomammin. Toisaalta ilmastonmuutoksen kannalta tämä on hyvä asia, sillä pienet lapset hillitsevät reissuhimoa ja vähentävät selvästi matkustamista.
Toisen lapsen syntymä muuttaa myös perhedynamiikkaa. Uusi tulokas on luultavasti aivan erilainen kuin esikoinen. Vertailla ei toki saisi, mutta sitähän mieli tahtomattaankin tekee. Sitten on sisarusten väliset suhteet, esikoisen mustasukkaisuus, huomionhaku ja vanhempien jatkuvasti täyttyvä syli. Uusia tilanteita, jotka vaativat vanhemmilta pinnaa, hieman kasvatuspsykologiaan perehtymistä ja ennen kaikkea tilannetajua.
Tyttömme tuntui olevan ensin ihan ok veljensä syntymän jälkeen. Hän alkoi oireilla, kun vaihdoimme päiväkodin ranskalaiseen kouluun ja samaan aikaan poikamme alkoi liikkua enemmän. Oli tönimistä, lelujen viemistä kädessä – täysin normaaleja juttuja, kun sisarsuhteita luodaan, mutta silti: tuntui pahalta. Välillä tunsin oloni vanhempana neuvottomaksi. Loppujen lopuksi aika usein oli kyse siitä, että esikoinen kaipasi enemmän vanhemman huomiota. Aina noita signaaleja ei vain ehtinyt tulkita.
Eniten meidän perhedynamiikkaamme hiersi kuitenkin vauva uni- ja syömisvaikeudet. Siinä missä esikoinen nukkui hyvin, poikamme heräsi kymmeniä kertoja yössä. Hän söi huonosti ja oli itkuinen. Pohjoisessa asuvaa äitiäni lukuun ottamatta meillä ei ollut tukiverkkoa laisinkaan. Olimme jatkuvasti väsyneitä, vaikka yritimmekin vuorotella niin, että toinen saattoi nukkua yönsä eri tilassa.
Lohtuparsi: tämä kaikki loppuu aikanaan. Törmäsin viime syksynä erääseen kahden lapsen äitiin. Hän kertoi samoista haasteista toisen lapsen kohdalla, ja että kaikki tuo helpottui, kun lapsi oli vuoden ikäinen. Niin kävi muuten meillekin. Yhtäkkiä poikamme alkoi syödä paremmin ja heräillä yöllä vain muutaman kerran.
Muutos on jatkuvaa, ja vauvavuonna tämä oli minulle erittäin lohduttava tieto.
Kolmas oivallus vauvavuodelta: lapset pakottavat asettumaan aloilleen.
Esikoisen vauvavuonna huitelimme vielä siellä täällä, mutta toisen lapsen syntymän jälkeen tuli pysähdys – pakottava juurtuminen.
Ok, on toki olemassa niitä seikkailijaperheitä, jotka myyvät omaisuutensa ja lähtevät lapsineen ja kotieläimineen kiertämään maailmaa (toisinaan muuten gypsy-luonteeni ajautuu tuolle kaistalle), mutta aika monelle toimiva arki tarkoittaa (tylsää) rutinoitunutta elämää. Muistan joskus kauhistelleeni, kuinka muutama äitituttavani noudatti tarkasti tiettyjä päivärutiineja pienten lasten kanssa. Lounaalle piti mennä tiettyinä kellonaikoina, sitten iltapäivällä piti varmistella, ettei lapsi nukahda rattaisiin liian myöhään, etteivät yöunet kärsisi. Minusta kaikki tuo kuulosti äärettömän stressaavalta ja tylsältä. En ole koskaan ollut ihminen, joka tuijottaa kelloa.
Ja taas kokemusääni tuolta kuiskii: no näinhän se on. Lapsiperhearjen tutut rutiinit ovat pyhiä – niistä pidetään kiinni, sillä ne ovat vanhempien oljenkorsia, joilla arki pysyy mukavasti uomassaan ja kaikkia perheenjäsenet pysyvät järissään.
Ja jälleen kerran lohtulause: tämä kaikki on väliaikaista.
Toisen lapsen syntymän jälkeen olen saanut aika monta oppituntia elämästä. Olen muun muassa oppinut aikatauluttamaan päiviäni paremmin, olemaan tehokkaampi ja ennen kaikkea olen kasvattanut pinnaani. Minusta on kasvanut rautarouva, joka pysyy rauhallisena, kun kaksi lasta saa itkupotkuraivarin ruokakaupassa, kahvilassa kaatuu pöytä tai joku pissaa syliini tai sänkyyn. Olen oppinut sietämään kaaosta ympärilläni, ja ennen kaikkea olemaan armollinen itseäni kohtaan.
Tiedän, että tämä on ohimenevä vaihe. Joskus tulen haikein mielin muistelemaan elämänvaihetta, kun lapset olivat pieniä. Sillä tiedän olevani onnekas: minulle on suotu nämä kaksi ihanaa, tervettä lasta ja kaikessa minua tukeva, rakastava aviomies. Meidän elämämme ei ole Instagramissa kauniisti sommiteltua kotileikkiä, vaan tahmaisia sormenjälkiä, naurua, kiljumista ja melua epätäydellisen kotimme seinien sisällä.
Loppupäätelmä: Kahden lapsen äitinä äärirajojani on kokeiltu usein. Olen venynyt ja jaksanut, mutta kun katson lapsiani, tunnen sanoinkuvaamatonta rakkautta heitä kohtaan. On myös ollut ihana huomata, kuinka sisarsuhteet kehittyvät ja lapset ovat alkaneet leikkiä yhdessä. Välillä huomaan ajattelevani: kun kerran kahden kanssa sujuu, niin miksei kolmannenkin…
Laadin tammikuussa pari uudenvuodenlupausta. En yleensä jaksa innostua moisesta trendistä. Usein omille lupauksille on käynyt niin, että ne unohtuvat jo pääsiäiseen mennessä. Nyt päätin tehdä muutaman maltillisen ja tämänhetkiseen elämäntilanteeseen sopivan uudenvuodenlupauksen.
Ensimmäinen liittyy liikkumiseen. Olen viimeiset pari vuotta joogannut ja meditoinut. Siinä sivussa juokseminen ja kuntosalikäynnit ovat jääneet minimiin. Tänä vuonna havahduin siihen, että kehoni tarvitsee myös enemmän aktiivista liikuntaa, hikeä pintaan ja lihaskasvatustyötä. Yksistään joogan voimin en pidä kehoani täysin vireässä kunnossa, vaikka olenkin kokenut, että joogan myötä elämänlaatuni ja oma hyvinvointini ovat selvästi parantuneet.
Niinpä päätin ilmoittautua lattaritanssien alkeiskurssille. Olen aina rakastanut tanssimista, mutta en ole koskaan harjoitellut sitä systemaattisesti. Olen aina ollut niin sanottu intuitiivinen tanssija, joka vain luonnollisesti alkaa keinuttaa lanteita hyvän musiikin tahtiin tai bailaa bileissä aamukuuteen. Viime syksynä olin äiti-vauva-lattaritunneilla ja siellä oivalsin, että juuri tätä kaipaan elämääni lisää. Tanssi tuo minulle euforisen tunteen ja vapauttaa niitä henkisiä ja kehollisia tukoksia, joita vain tanssin avulla saa vapautettua.
Toinen päätökseni liittyy positiivisen ajattelun tietoiseen harjoittamiseen. Olen luonteeltani taipuvainen stressaamaan, ja saatan usein herätä aamulla ahdistuneena tietämättä oikein miksi. Säännöllinen meditaatioharjoitus on muokannut elämänasennettani positiiviseksi, mutta kaipasin tueksi kirjallista dokumentointia. Hetken mielenjohteesta ostin joululomalla lähikaupasta Paulo Coelhon Salaisuuksia-vuosikalenterin, johon päätin alkaa kirjata jokaiselta päivältä vähintään kolme hyvää asiaa. Nämä asiat kirjaan ylös tavallisesti iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa. Näin päivä päättyy hyviin asioihin.
Toisina päivinä en tahdo löytää paljoakaan ilonaiheita. Kun lapset sairastavat ja olen itse sairaana, huonosti nukuttu yö painaa silmäluomissa, bioroskis hajoaa hissiin ja kissa pissaa keskelle sänkyä – niin, sellaisina päivinä kalenteriin saattaa päätyä merkinnäksi vain hyvä kahvi, keskustelu ystävän kanssa ja toteamus siitä, että päivästä selvittiin ja osasin suhtautua huumorilla päivän eeppisiin kohtauksiin. Sitten on päiviä, jolloin tähtien asento on suotuisa ja hyviä juttuja kertyisi listaksi asti.
On ollut ilahduttavaa huomata, että jokaisessa päivässä on hyviä asioita, ja mielestäni on ollut tärkeä pysähtyä tunnistamaan ne – erityisesti tässä haastavassa elämänvaiheessa kahden pienen lapsen äitinä. Toinen oivallus liittyy siihen, että voin aika paljon vaikuttaa omalla asenteellani päivän tapahtumiin ja siihen, onko päiväni ollut onnistunut. Yhdessä meditaatioharjoitusten kanssa olen kokenut, että olen saanut muokattua ajatusmalliani positiivisemmaksi. Ainakin jälkikäteen selatessani muistikirjaani elämäni näyttäytyy – no, ei nyt suinkaan täydelliseltä, mutta ei yhtään hullummalta. Tuo positiivisuuskalenteri toimiikin itsehoitomenetelmänä ja lohtukotona, kun päivät ovat haastavia.
Kolmas lupaukseni liittyy säästämiseen. Olen aina ollut tosi huono säästäjä, eikä minulla vähätuloisena yrittäjänä ole jäänyt pakollisten maksujen jälkeen juuri mitään sukanvarteen.
Asetin itselleni tavoitteeksi, että vuoden lopussa säästötililläni olisi 3000 euroa. Tällä hetkellä säästötililläni on pohjakassaa 400 euron verran.
Miten sitten aion kartuttaa säästöpottiani? No, aion kiinnittää tarkempaa huomiota kotitaloudemme rahankäyttöön. Nipistää esimerkiksi kauppareissujen ostoskorinsaldosta ja heräteostoksista (joita toisinaan teen kirppareilta). Uskon näin säästäväni pari sataa euroa kuussa. Aion myös myydä tarpeettomia esineitä ja vaatteita.
Vielä on aikaista sanoa, pitävätkö lupaukseni, mutta suhtaudun niihin kunnianhimoisesti. Olen silti armollinen itselleni siitä, että pausseja tulee. Esimerkiksi tanssiharrastukseni jäi kolmen viikon tauolle, kun olin flunssassa ja reissussa, mutta tämä ei tarkoita, että luovuttaisin – päinvastoin: odotan innolla, että pääsen taas keinuttamaan lantiotani hyvän musiikin tahtiin. Positiivisuushaastekin on joinakin iltoina unohtunut, mutta sitten olen tehnyt korjausliikkeen seuraavana päivänä. Tärkeintä on, että jatkan matkaa ja ylläpidän hyväksi havaittuja uusia rutiineja arjessa. Uskallanpa jopa väittää, että nämä uudenvuodenlupaukset ovat jo parantaneet elämänlaatuani.
Raportoin tuloksista matkan varrella. Siinä välissä aioin tanssia, nähdä elämäni vaaleanpunaisten linssien läpi ja ottaa eurot haltuuni.
