Isänpäivä on minulle se rajapyykki, jonka jälkeen voi ihan niinku normaalina ihmisenä aloittaa joulufiilistelyn. Listasin alle 10 (vastuullista) joulunalusjuttua, jotka tekevät marraskuusta niin erityisen ja juhlavan.
Juttuhan on niin, että marraskuu on ihan huippu kuukausi. Vielä ei tarvitse stressata joululahjoista ja siitä, miten joulua vietetään ja kenen kanssa, vaan voi vain hyvällä omallatunnolla antautua joulufiilistelyyn kevyin tai vähän hevimmin annoksin. Luulenpa, että tänä raskaana vuonna moni meistä kaipaa pikkasen sitä sparklia elämään.
Mutta niihin rituaaleihin. Nämä joulujutut kuuluvat jo marraskuuhun…
1) Hankitaan kirpparilta övereitä jouluhömpötyksiä. Marraskuun alussa kirppareilta löytää vielä hyvin joulukoristeita, -valoja ja juhlavampia elementtejä kattaukseen. Joulun alla saa tuhlattua rahaa koristeisiin, vaikka pitkän pennin säästää sillä, että on ajoissa liikkeellä ja hankkii koristeet ja glögimukin kirpparilta. Näin myös toimit vastuullisesti. Unohda valkoiset, sisustukseen sopivat koristeet ja anna kerrankin mennä. Jouluhan on vain kerran vuodessa!
2) Ostetaan joulukahvia (ei tarvitse perusteluja). Astetta parempi sumppi piristää ja tekee arjesta luksusta. Annan vahvan suosituksen Johan & Nyströmin luomujoulukahville. Se on ihanan täyteläinen ja hennon mausteinen. Omaan makuun erilainen mutta ehdottomasti maukas joulukahvi. Tätä on saatavilla ainakin Stockan Food Marketissa. Aion hakea pari pakettia lisää.
3) Jouluvalojen asennus. On ihana kaivaa laatikoista jouluvalot, joita on tullut hankittua vuosien varrella sieltä sun täältä. Kun viiden jälkeen pimeys tunkeutuu ikkunoista sisään kuin musta pilvi, tarjoaa tunnelmavalaistus vastalääkettää ankeuteen.
4) Puetaan päälle se överein ja lapsellisin sesonkineule. Omani löysin kahdella eurolla Uffilta. Tässäkin voi muuten niin hyvin suosia kirppareita ketjuliikkeiden sijaan. Kirpparithan ovat pullollaan hassuja neuleita. Omana nallevillikseni on tästä oiva esimerkki. Tämä on myös se sesonki, jolloin niitä saa käyttää ilman, että katsotaan vähän kieroon.
5) Glögimaistiaiset. Jouluun on vielä aikaa ja viikkojen aikana ehtii upeasti testata erilaisia glögejä. Tällä hetkellä kaapissa odottaa Keskylän tilan luomuglögi. Ostin sen Fiskarsin Maan maut -markkinoilta. Seuraavat joulumarkkinat on muuten luvassa 30.11.–1.12. Etenkin korona-aikana suosin pienten paikkakuntien joulumarkkinoita, joissa turvavälit pysyvät hyvin kunnossa. Ja onhan niissä muutenkin ihan erityinen fiilis.
6) Bling bling -vaatteet ja -asusteet. Marraskuu on kimalleharakoiden aikaa. Kaivan vaatekaapista kaikki juhlavaatteet tyrkylle ja yhdistelen niitä arkivaatteisiin. (Useathan pikkujoulut on peruttu, joten juhlavaatteiden käyttö jää muuten harmittavan vähälle.)
Kimallejakku on upea arkifarkkujen kanssa, paljettihousuihin voi yhdistää neutraalimman yläosan ja tietenkin näyttävillä asusteilla saa omanlaisen nosteen asuun kuin asuun. Juhlakauden vaatteita löytää nyt upeasti kirppareilta. Relove, Fida, Uff, kierrätyskeskus, Emmaus. Käy tsekkaamassa lähin käytettyjen vaatteiden myymälä.
7) Laadukkaat suklaakonvehdit. Eikö niin, että uuteen vuoteen asti niitä saa napsia hyvällä omallatunnolla? Silmänruokaa on jo se, että asettelee makeisia kauniiseen kippoon. (Tosin lapsiperheessä tällaiset traditiot saa unohtaa.)
8. Joulunalusbiisilistan kokoaminen ja uusien juhlakauden kappaleiden bongaus. Viime vuonna rakastuin Robbie Williamsin Time for Change -biisiin ja vedin sitä repeatilla koko joulusesongin. Suosittelen myös kuuntelemaan brittien BBC radio 2. Sieltä bongaa kivasti uusia kappaleita ja saa nauttia ripauksen enkkujen joulupöhinästä. (Suomen jouluradio aloittaa mun mielestä ihan liian myöhää kanavansa toiminnan.)
9. Ruokien maustaminen neilikalla, kanelilla ja kardemummalla. Ja ne joululeivonnaiset. On taas aika leipoa joulutorttuja. Piparit tulee perässä sitten loppukuusta.
10. Hyvän mielen leffat. The Holiday, Bridget Jones ja Pikku naiset kuuluvat omiin suosikkeihini. Huomasin muuten, että Greta Gerwingin ohjaama Pikku naisia on jo saatavilla dvd:nä. (Sorry, tää ei ehkä ole kovin vastuullinen vinkki. Sen verran olen vanhanaikainen, että tykkään katsoa suosikkielokuvat dvd:nä ja hankkia ne omaan kokoelmaani.)
Mitä sun marraskuun joulunalusfiilistelyyn kuuluu?
Aamulla on jo valoisaa. Kevät tekee selvästi tuloaan. Havahduin tähän, kun palasimme Helsinkiin pohjoisesta. Asfaltti on paljastunut lumen alta ja ilmassa haisee keväisen mutaiselta. Autojen ikkunat ovat raollaan ja kadulle kantautuu bassojumputus. Katukuvassa ihmiset ovat selvästi keventäneet vaatetusta. Tummat sävyt ovat vaihtuneet pehmeämpiin väreihin, ja raskaat talvikengät nilkat paljastaviin tennareihin. Mietin, uskaltaisiko itsekin? Varmuuden vuoksi pidän vielä myssyn päässä ja lämpövuorelliset kengät jalassa. Ainakin pari viikkoa. En halua sairastua flunssaan toista kertaa. Ja tottahan se on, että takatalvi tulee kerran jos toisenkin tämän kevään aikana.
Myönnettäköön, että tämä vuodenaika ei ole mieleiseni. Kaipaan maalis-huhtikuussa etelään, ja voisin suosiolla hypätä suoraan kesään. Kaipaan vaihtelua ja haaveilen kesästä. Haluaisin jo pukea kevätkengät jalkaan ilman, että ne tahrautuvat heti käytössä. Haluaisin istua terassilla ja riisua talvitakkini. Kohta, ihan kohta. Nyt on oltava kärsivällinen.
Maaliskuun yhtäkkinen, räikäisevä auringonvalo pääsee joka vuosi yllättämään, ja se paljastaa karutta talven piiskaamat kasvot, kalpean ihon ja vaihtelevien sääolosuhteiden riutelemat hiukset. Koko olemus tuntuu kaipaavan uudistusta – ja sitähän se kevät on: uudistumisen aikaa! Niinpä maaliskuu on omistettu itsensä hemmottelulle ja huoltamiselle. Varaa siis aika kampaajalle ja kauneushoitolaan, lakkaa kyntesi keväisellä sävyllä, sillä nyt on aika herätä talviunilta. Ulkoiset muutokset piristävät kummasti talven lannistavaa mieltä.
Kuukauden parhaat:
1. Juoma: Purista sitruunanmehu huoneenlämpöiseen veteen ja
nauti juoma heti ensimmäisenä aamuna. Sitruunan terveysvaikutuksista
on tiedetty jo vuosisatoja. Lyhyesti todettuna sitruunan antibakteeriset ja
viruksia tappavat ominaisuudet suojaavat taudeilta ja tehostavat
immuunijärjestelmää.
2. Kirja: Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Rakastin tätä kirjaa. Kankimäen seikkailut vievät nojatuolimatkalle ympäri maailman – ja mikä sen parasta, kun voi vain itse virittäytyä sohvan pohjalle villasukat jalassa ja antaa romaanin viedä reissun päälle. Uusimmassa teoksessa kirjailija matkustaa 1800-luvun lopulla eläneiden, kiinnostavien naisten maailmaan. Naisten, joiden intohimona oli matkailu, tai he olivat muuten vaan aikansa toisinajattelijoita, rohkeita ja inspiroivia henkilöitä. Kankimäki matkustaa noiden naisten perässä ja käy kiinnostavalla tavalla vuoropuhelua heidän kanssaan. Mielestäni Kankimäen teoksessa oivaltavaa on ollut myös matkailuun liittyvän antiglamourin paljastaminen: aina reissussa ei ole kivaa, ja matkan varrella joutuu miettimään moniakin käytännönasioita. Erityisesti nyt, kun matkakuume on korkeimmillaan, kirja tarjoaa täydellisen ja turvallisen seikkailun ympäri maailman. Varaudu siis unettomiin öihin, sillä tämä kirja pitää otteessaan.
3. Eteerinen öljy: Kaipaan luontoon ja reippaalle metsälenkille. Tässä hetkessä metsässä kävely on harvinaista herkkua, joten hankin diffuuseriini männyn tuoksuisen eteerisen öljyn. Kun suljen silmät, voisin kuvitella olevani metsäpolulla. Tämä Frantsilan eteerinen mäntyöljy energisoi ja stimuloi. Nyt flunssakaudella männyn tuoksu puhdistaa ja raikastaa huoneilmaa sekä avaa hengitysteitä – se on siis täydellinen tuoksu alkukevääseen!
4. Luonnonkosmetiikka: XZ-naturasarjan lakkasampoo ja koivunmahla hoitoaine. Kotimaisen hiustenhoitosarjan tuotteet sopivat juuri nyt talven kuivattamille hiuksille. Tykkään, että vanha kotimainen brändi on ottanut asiakseen kehittää vegaanisia hiustenhoitotuotteita, jotka on pakattu kierrätettäviin ja käteviin pumppupulloihin. Plussaa myös kauniista pulloista.
5. Biisi: Olen koukussa Roisin Murphyn Ancora tu -kappaleeseen: se herättää kaukokaipuun etelään.
6. Vaate: Kaiva esille raitapaidat värittämään tyyliäsi.
Vaaleansiniset farkut-raitapaita-combo toimii joka vuonna tähän aikaan!
7. Jooga-asana: Puu eli vrksasana
Vrksasana on yleensä seisomasarjan päättävä liike. Se maadoittaa joogin tähän hetkeen, kun toinen jalka on tukevasti juurtuneena maahan. Puu symboloi joogin ja puun yhteyttä. Se tarjoaa ravintoa ja suojaa, mutta samalla puu myös symboloi henkistä kasvua kaiken materian keskellä. Vrksasana on rauhoittumisen asento: se laskee sykettä ja rauhoittaa mieltä. Samalla se harjaannuttaa tasapainoa ja avaa lonkkaniveliä.
Tekniikka: Käännä vuoriasennossa toista jalkaterää sivulle ja nosta jalka joko nilkalle, säärelle tai reidelle. Muista suojata polvesi: älä aseta jalkapohjaa tälle alueelle. Tarkista, että lantio on suorassa ja hartiat alhaalla. Yritä pitää mielessä suora ja ryhdikäs keskilinja. Eri käsivariaatioilla saat muutettua liikettä.
Kaipaatko lisää haasteita? Kokeile sulkea silmäsi tai laskeudu vrksasanasta kyykkyyn.
Millaista se on, kun lasta hoitaa vieras ihminen? Seuraavassa jaan kokemuksia nounou-kulttuurista ranskalaisessa kehyksessä ja pohdin, miksi lastenhoitaja on ihan hyvä juttu.
Jokainen vanhempi tietää tämän: yksin ei pärjää pitkällä tähtäimellä, ja lastenhoitoasia tulee ajankohtaiseksi ennemmin tai myöhemmin. Tammikuussa 2017, kun tyttömme oli vuoden ikäinen, koin Pariisissa oloni voimattomaksi. Halusin olla läsnä oleva äiti, joka jaksaa puuhastella lapsen kanssa aamusta iltaan, mutta toisaalta samalla mielessä pyöri kiinnostavat työprojektit. Aluksi mietimme puolipäivähoitoa. Kävimme jo tutustumassa erääseen hoitopaikkaan, mutta sisimmissäni tiesin, etten ollut valmis olemaan erossa lapsesta neljää tuntia kerrallaan. Pariisissa tukiverkostomme oli olematon, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lastenhoitajan löytäminen tuttavapiirin ulkopuolelta.
Meillä kävi heti hyvä tuuri ja löysimme ulkosuomalaisille tarkoitetun Facebook-ryhmän kautta kivan opiskelijatytön, jonka kalenterissa oli sopivasti joustovaraa. Kemiamme synkkasivat: tuntui kuin hyvä ystävä olisi tullut kylään. Hänen kanssaan vaihdoimme kuulumisia ja jaoimme kokemuksia elämästä ulkosuomalaisena ranskalaisessa kulttuurissa. Aluksi tein töitä samassa tilassa lapseni ja hoitajan kanssa ja tästä tassutellen siirryin aina pidemmäksi aikaa työhuoneeseeni. Pian saatoin uppoutua työntekoon jo useammaksi tunniksi kerrallaan. Myöhemmin keväällä lastenhoitaja ja tyttöni ulkoilivat yhdessä. Kesäkuussa lastenhoitajamme muutti Osloon, jonka myötä palauduimme hetkeksi nollapisteeseen.
Suomalaisen lastenhoitajan jälkeen nounouja on ollut laidasta laitaan. Päällisin puolin kokemukset ovat olleet myönteisiä. Tyttöni on kaivannut leikkiseuraa, ja sitä hän on juuri saanutkin. Mahtuupa mukaan kuitenkin muutama huono kokemus, kun hätäapuun on joutunut turvautumaan peruuntumisten vuoksi Naapuristo-sivuston kautta. Kerran lastamme tuli hoitamaan nainen, joka puhui salaa puhelimessa. Päivä lopetettiin lyhyeen, eikä naista kutsuttu enää seuraavana päivänä takaisin. Bretagnessa eräälle nuorelle naiselle lapsenvahtikeikat olivat niin tuskaisia, että kun lounasaikaa totesin, että hän voisi lähteä, pinkaisi nainen ovesta ulos sellaisella vauhdilla kuin olisi astunut ulos kärsimysnäytelmästä.
Viimeisin nounou, ihastuttava nuori Tatjana, oli ensimmäinen, johon tyttömme kiintyi. Tatjanalla (jota tyttömme kutsui Shananaksi) oli aivan erityinen kyky olla läsnä ja leikkiä lapsemme kanssa. Tyttömme oikein odotti aamupalan jälkeen, että Tatjana tulisi. Ainut huono puoli lastenhoitajassa oli, että tällä nuorella naisella oli vaikeuksia noudattaa sovittua aikataulua. Usein hän oli vartin tai puoli tuntia myöhässä. Muutaman kerran Tatjanaa ei tavoittanut ollenkaan ja myöhemmin hän ilmoitti olevansa kipeä. Muussa tapauksessa olisimme varmasti etsineet toisen lapsenvahdin, mutta hän oli niin erinomainen lapsemme kanssa, että se sai meidät antamaan anteeksi toistuvat myöhästelyt. Tiesimme myös, että hoitokuvio ei kestäisi kauaa, sillä olimme tuolloin juuri muuttamassa pois Pariisista.
Kun sitten saavuimme Suomeen, olimme kiitollisia, että tyttömme pääsi aloittamaan päiväkodissa, jossa aikatauluista pidetään kiinni, ja jossa osaavat hoitajat tarjoavat lapselle ikätason mukaisia virikkeitä.
Vielä tiivistäen haluan listata muutaman seikan, jotka koin erityisen hyödylliseksi siitä, että lastani hoiti nounou:
– Kun lastenhoitaja tuli kotiimme, olin koko ajan tietoinen, mitä olohuoneessa tapahtuu. Hoitopäivän aikana olin jatkuvasti saatavilla, mutta saatoin kuitenkin sulkea työhuoneeni oven muutamaksi tunniksi. Lyhyesti todettuna: en joutunut olemaan erossa lapsestani kuin muutaman tunnin kerrallaan. Olin myös koko ajan tietoinen lapseni päivän kulusta.
– Nounou totutti lastani siihen, että myös joku toinen aikuinen hoitaa ja leikkii hänen kanssaan.
– Tassutellen lastenhoitajan kautta siirtymä kotoa päiväkotiin on käynyt kivutta ilman sen suurempia tunnekuohuja.
How is it when a nanny is taking care of your child?
When we lived in Paris, we didn’t have any grandparents’ help around, so we needed to look some extra hands outside our home circle. First, for a nanny, we found a Finnish student who started to look after our girl a couple of hours a day three- four times a week. Little by little I started to go from the living room to my study to work alone and we started to longer the days. Later, on spring, the nanny and our girl started to go out together.
After last June our nanny moved to Oslo, so we needed to look for a new one. And that is when it all started to be challenging. First, I learned this: it is not easy to find a good nanny. We had one woman who was secretly talking on her cellphone while she was “playing” with our kid. In Brittany we had this young woman who didn’t find any motivation to be with a kid. She run out from the door when I said: “Ok, we can call it for the day”. And I have to say, our girl is really easy to be with, not any horrow kid:) Before we moved to Finland, we had this one girl, Tatjana, who was excellent with kids. Our girl just loved her. They bound immedialtely, and all day long I heard laughter from the living room. Only there was one problem: the nanny was often late, not just a half an hour but a hour or two. Sometimes she didn’t come at all. That caused problems, but we didn’t want to give up on her, because Tatjana had that special talent to be around a kid, and we knew that she was just a temporary choice.
And then, when we moved to Helsinki, we both felt relief, because our girl started in a kindergarten. No more coming late or figuring out how to organize the schedule for a day.
Thought,I found the nanny experiece really good: it definitely easied the stept from entering home to the nursery. Also, our girl was used to it that some other adult might look after her from time to time.
More about our experiences of the Finnish nursery system coming up soon.
Illustration by Maria Vilenius. Check more on her page or find her on Instagram. More about this lady on next week.
Ei, en hyppinyt riemusta, kun tiedossa oli muutama päivä vain itselleni. Sen sijaan aloin vuodattaa kyyneliä jo edellisenä iltana ennen kuin oli aika erota lapsestani.
Äidin ikävä, se iskee välittömästi, kun tietää, ettei omaa lastaan näe muutamaan päivään. Se tuntuu pistona rinnassa ja palana kurkussa. Lentokentällä eron hetkellä pidäteltyinä kyyneleinä, jotka virtaavat hallitsemattomana, kun lapsi on kadonnut isänsä kanssa lähtöselvityksestä eteenpäin ja minun on palattava autolle yksin. Se iskee tajuntaan lujemmin ja pelokkaampana kuin ajattelin.
Edessä on äidin ensimmäiset vapaapäivät.
Kuinka usein olenkaan haaveillut, että saisin lisää omaa aikaa, edes yhden kokonaisen päivän vain itselleni. Haaveillut, että saisin tehdä töitä keskeytyksettä, keskittyä lukemaan pidemmäksi toviksi kirjaa sängylle, olla vain ja ajatella. Tehdä tulevaisuuden suunnitelmia ja miettiä, mitä sitä haluaa isona oikeasti tehdä. Kuulostella: mitä minulle kuuluu.
Jo ensimmäisenä aamuna, kun olen juonut kaikessa rauhassa pannullisen kahvia ja lukenut kaikki mahdolliset aamulehdet, huomaan kaipaavani normaalia lapsiperhearkea, tytön töms töms -askeleita ja kimakkaa ääntä, hänen tapaansa tarttua juomalasista kaksin käsin, halia ja suukotella. Aikatauluja, jotka rytmittävät päivää.
Lounasaikaan tuntuu tympeältä valmistaa ruokaa vain itselleni. En jaksa panostaa ruokaelämykseen, eivätkä uudet perunat maistu niin hyvälle kuin ne yhdessä saman pöydän äärellä mussutettuna maistuivat. Ruokaakin jää ihan liikaa yli.
Mieheni kanssa otamme useamman videopuhelun päivässä. Se helpottaa, mutta eropäivien aikana huomaan selvästi olevani alakuloisempi. Teen töitä ja luen, joogaan aamuisin, menen aikaisin nukkumaan ja nukun keskellä sänkyä X-asennossa. Kutsun koiraa vahingossa tyttären nimellä, höpöttelen sille muutenkin paljon. Äidin luona tuntuu hiljaiselta, vain seinäkellon vaisu tik tak ilmoittaa ajan kulumisesta.
Yksi äitiyden ambivalentteja tuntemuksia on, että sitä haluaa olla sekä pullantuoksuinen kotiäiti että oman aikataulun mukaan töitä paiskiva uranainen. Riittämättömyyden tunne kalvaa usein, kun haluaisi tehdä töitä kympillä mutta samalla viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa. Usein olen ajatellut, että jos saisin kokonaisen päivän itselleni, työskentelisin tehokkaammin, mutta vapaapäivien aikana huomaan, että työtahti on laiskempi. Olen sittenkin tuotteliaampi, kun lapsiperhearki pyörii täydessä koreudessaan.
Mutta ovat ne äitivapaat tehneet hyvääkin, etenkin kun ohjelmassa oli tyttöjen reissu Tampereelle Robbie Williamsia katsomaan ja Helsinkiin Flow-festareille. Silloin tunsin irtautuvani hetkeksi äitiroolista ja nauttivani ystävän kanssa jaetuista kultaisista hetkistä.
Mutta samalla kaikki on kuitenkin muuttunut. Tietysti on! Äitiys on nykyisin niin vahva osa identiteettiä, että sitä kantaa mukanaan aina hautaan asti.
Robbie totesi keikalla ennen Love my life -kappaleen esittämistä, että hän on muuttunut: ”I got family now”. Mielessäni kuiskasin: ”Me too!” Siitä 12-vuotiaasta Take That -fanista on tullut äiti. Sillä on perhe. Samalla haaveet ja unelmat ovat vaihtuneet suurkaupunkielämästä unelmoimisesta automarketissa käymiseen ja haaveisiin omakotitalosta kodinhoitohuoneella. Onneksi naisten jutut sentään pysyvät kuta kuinkin samoina.
Lopulta äidin vapaat opettivat sen minkä jo tiesinkin: välillä pitää päästä etäälle (ja mieluiten hyvässä seurassa), että jaksaa hypätä taas arjen puikkoihin. Tätä sääntöä aion noudattaa tulevana syksynä mikrotasolla myös jokapäiväisessä elämässäni.
Pikkuneitimme täytti hiljattain vuoden. Nyt meillä on siis vauvan sijaan taapero, joka leikkii itsenäisesti, opettelee käymään pöntöllä ja hihittelee jatkuvasti. Itse vauvavuosi sujui meidän huushollissa vaivattomasti: alusta asti tyttömme on nukkunut yönsä hyvin, syönyt reippaalla otteella ja pysynyt muutenkin terveenä. Vuosi äitinä sai pohtimaan, mikä vauvavuodessa on ollut haastavinta. Ja arvatkaa, se on tämä: Pariisi kasvuympäristönä. En kerta kaikkiaan suostu hyväksymään pariisilaisvanhemman karua roolia. Aluksi halusin vain näyttää kynteni tälle hienostuneelle kaupungille, että kyllähän me vauvan kanssa kaupungille lähdemme, käymme ravintoloissa ja vietämme aktiivista sosiaalista elämää. Vuoden jälkeen olen tietysti tottunut kaupunkiympäristön asettamiin haasteisiin, mutta silti en lakkaa hämmästelevästä, kuinka vähän kaupunki panostaa sen vauva-/taaperoystävällisyyteen.
Mietit varmaan, mikä Pariisista, tuosta Instagram-kuvien täydellisestä lokaalista, tekee niin haastavan? No nämä seikat:
1. Lastenrattailla ei pääse jouhevasti eteenpäin. Vaikka hankimme minikokoiset Yoyot, ei niillä pääse liikkumaan sujuvasti Pariisin kapeilla kaduilla. Vaunulenkit tyssäävät edessä olevaan jalankulkijaan, joka tupruttaa rauhassa savukettaan. Ei ohi, eikä ympäri! Pardon, pardon monsieur! Ja sitten kun on päästy ohi, on taas seuraava este matkalla. Tai astut vahingossa koirankakkaan.
2. Ilmansaasteet. Latasin puhelimeen Plume-applikaation, joka ilmoittaa päivittäin ilmansaastelukemat. Olen järkyttynyt. Tästä ei puhuta tarpeeksi. Sosiaalisessa mediassa eletään Pariisi-kuplassa. Instagram-kuvafeedit ovat täynnä ”Ihana Pariisi”-kuvia, vaikka todellisuus on muuta. Totuus on, että ainakin kerran viikossa ilmansaastelukemat ovat niin korkealla, ettei ulkona kannattaisi juuri viettää aikaa, saati nauttia sitä täydellistä maitokahvia terassilla. Muina päivinä ilmansaastelukemat ovat keskivertotasoa, mutta ilmanlaatu ei ole koskaan hyvää! Niinpä meidän perheessä jäädään useina päivinä sisälle tai käydään vain pikaisesti kaupassa.
3. Ulkopuolisten nasevat lastenhoitokommentit. Niitä satelee erityisesti vanhemmilta naisilta. On lähes mahdotonta poistua kotoa ilman, ettei joku kommentoisi lastani jollain tavalla. Talvella kassajonossa myyjä ilmoitti, ettei lapseni ole tyytyväinen talvivaatteet päällä rattaissaan. Ei varmasti ollut, enkä ollut minäkään kuuma päällystakki päälläni jonotettuani aikani hitaasti etenevässä kassajonossa. Kerran kangaskaupassa tyttöni alkoi itkeä rattaissa, kun olin arponut tovin, minkä kankaan valitsen. Liikkeeseen astui sisään vanhempi daami, joka reagoi heti lapseni itkuun. Hän ihmetteli, miksen tukkinut lapseni suuta tutilla. Siihen sähähdin, ettei lapsemme syö tuttia! Ystäväni puolestaan joutui kadulla ohikulkijan uhriksi, joka kommentoi siihen malliin, ettei ystäväni osannut hoitaa oikein itkevää lastansa. En tiedä juontaako tämä “lapsi ei saa kuulua” -käytäntö siitä, ettei lapsia tai vaunuttelevia vanhempia juuri näe katukuvassa päiväsaikaan, ja tämän myötä vauvoihin tai äänekkäisiin lapsiin ei olla totuttu julkisissa paikoissa. Lapsethan viettävät päivänsä tavallisesti vauvasta alkaen päivähoidossa, äitiysloman ollessa Ranskassa pääsääntöisesti kolme kuukautta. Joka tapauksessa olen kiinnittänyt huomiota, että itkunen vauva saa muilta aikuiselta kriittisiä katseita. Ravintolassa ollessamme meille vanhemmille satelee kehuja juuri siitä, että tyttömme on ollut niin rauhallinen. Tämä ei kuitenkaan pitäisi olla oletus, kun puhutaan alle vuoden ikäisestä lapsesta.
4. Ja mitä ravintoloihin ja kahviloihin tulee, ovat ne kyllä tunnelmallisia, mutta ahdistavan pieniä. Jos olet onnistunut pääsemään pienine rattainesi sisälle, voit onnitella itseäsi. Seuraavaksi olisi tietysti mukava laittaa lapsi syöttötuoliin helpottaaksesi koko pöytäseurueen ruokailua, mutta siitä voit haaveilla vain muutamassa ravintolassa – ja ne osoitteet painetaankin sitten muistiin! Ja kun on aika vaihtaa vaippa, saat käyttää luovuuttasi: ehkä baaritiskillä tai sittenkin alustan päällä likaisella vessanlattialla? Paras vaihtoehto lienee vaihtaa rattaissa.
5. Julkisissa liikkuminen. Piipahdimme taannoin ystäväni luona, jonne matkasimme metrolla ja lähijunalla. Kannoin metroportaita kasseja, lastani ja vaunuja metroportaita ylös ja alas. Vain päätepysäkillä oli hissi. Julkisilla liikkuessa onkin tiedettävä tarkkaan, millä metropysäkeillä on hissi. Pariisissa me suosimmekin pääsääntöisesti bussia. Näin vältymme portaissa jumppaamiselta. Onneksi nykyisin neiti on jo sen verran iso, että pyörämatkustaminen on mahdollista neidin istuessa isänsä sähköpyörän kyydissä. Tosin tässä kohdin palamme ongelmaan numero kaksi eli ilmansaasteet.
Helppoa ei ole suurkaupungissa asuvalla kotiäidillä, tai sitten minä ole vain vaativa tapaus. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, vaikka Pariisi kasvuympäristönä aiheuttaa haasteita, pidän ranskalaisesta, rennosta kasvatuskulttuurista, jossa ei kilpailla hyvä äiti -tittelillä. Siinä mielessä olen vauvavuoden aikana adaptoinut ranskalaismammojen kasvatusfilosofian.
Uskon, että elämä Pariisissa helpottuu, kun neiti kasvaa, mutta silti olen alkanut epäillä: onko Pariisi oikea kasvuympäristö lapselle?
Hijattain teimme mieheni kanssa päätöksen ja päätimme laittaa talomme myyntiin. Tajusimme, että on aika irtautua Pariisi-kuplasta.
Oivalsin myös tämän: rakastan Pariisia, mutta rakasta kaupunkia enemmän turistiperspektiivistä.
Niin se vaan oli, että täysin yllättäen meidän pikkuneiti halusi syntyä kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa. Etukäteen en synnyttämistä pelännyt, ajattelin: ”kyllä siitä muutkin ovat selvinneet”. Muistin kätilön ohjeistukset: hengitä ja levähdä supistusten välillä. Ja niinhän minä tein, tai itse asiassa torkuin koko avautumisvaiheen. Jatkuvan sairaalahälyn keskellä en ollut nukkunut kahteen vuorokauteen juuri silmäystäkään, joten olin synnytyspäivänä tuhannen väsynyt.
Omalla kohdallani supistuskivut eivät olleet mitenkään mahdottomia, muutaman kerran kouristelin lattialla; epiduralin jälkeen en tuntenut kipuja laisinkaan. Keskityin siis lähinnä nukkumiseen, samalla kun kätilöt juoksivat synnytyssalista toiseen tsekkaamassa, kuka meistä naisista johti “avautumistilastoja”. Oli nimittäin niin, että useampi vauva oli päättänyt syntyä karkauspäivänä, ja synnytysosasto oli täynnä.
Sitten iltakuuden aikaan alkoi ponnistusvaihe, ja hups vaan: pian pieni nuppumme ojennettiin syliini. Jokainen äiti voi varmasti samaistua tuohon maagiseen hetkeen ja siihen, että kaikki menee jotenkin yli oman käsityskyvyn: ”siinä se nyt on. Se on tyttö! Siis synnytinkö minä tämän oikeasti?”
Vauvamme voi hyvin heti syntymästään, mutta koska hän oli alle 36-viikkoinen, oli käytäntönä, että tyttö otettaisiin keskolaan tarkkailuun. Mieheni lähti saman tien osastolle perässä, minä jäin puolestani makaamaan vielä pariksi tunniksi synnytysosastolle muuttokuorma sängyn vieressä. Kävi nimittäin niin, että epäasiallisen hoitajan vuoksi vaihdoimme osastoa neljännestä viidenteen kerrokseen, eikä uusi huoneeni ollut vielä vapautunut. Eli muuttopuuhissakin vielä oltiin!
Oli onni, että mieheni oli heti alusta keskolassa paikalla, kun tehtiin päätöstä siitä, laitettaisiinko tyttömme letkuruokintaan vai kokeiltaisiinko tuttipulloa. Hoitajat olisivat automaattisesti nojautuneet ensimmäiseen vaihtoehtoon ellei mieheni olisi vaatinut, että kokeiltaisiin ensin pulloruokintaa. Ja niinhän se pieni alkoi heti syödä. Onneksi.
Ja hyvin se on syönyt ja alkanut kasvaa. Paino nousee päivä päivältä. Ja pian tyttömme pääsee kotiin.
Meille vanhemmille viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet rankkoja; täynnä vahvoja tunteita ja univelkaa. Olemme olleet jompikumpi Taïkan rinnalla vuorokauden ympäri. Minä aloitan aamukuudelta ja jatkan iltakymmeneen. Mieheni tulee yhdeksitoista ja jatkaa aamuviiteen — lisäksi hän piipahtaa meitä katsomassa pitkin päivää. Tällä paletilla on menty päivästä toiseen. Kotona ehdimme syödä nopeasti ja halata voimakkaasti, sitten taas mennään. ”Niin hani, mikä päivä tänään olikaan?” Sitten se jokailtainen itkukohtaus, kun lähden sairaalalta kotiin. Päivä päivältä lähteminen käy yhä vaikeammaksi.
Millaisia kokemuksia minulla on sitten itse sairaalasta tai keskolasta?
Keskolassa hoitohenkilökunta on ollut asiantuntevaa ja hoito hyvää — toki joukkoon mahtuu mielenkiintoisia persoonia, ja jokaisella hoitajalla on omat tapansa neuvoa.
Istuessani päivät keskolassa olen tietysti tarkkailut ympäristöä. Havaintoni ovat saaneet pohtimaan eriarvoisuutta ja sitä, mikä merkitys on kielitaidolla.
Sillä samassa huoneessa Taikan kanssa on ollut pieni korealaistyttö, jonka vanhemmat eivät juurikaan puhu ranskaa: mies ei laisinkaan, äiti hyvin heikosti. On ollut avuton olo seuratessa hoitajien ja korealaisnaisen kommunikaatiota, kun mikään informaatio ei mene perille. Juuri tämä kielitaidottomuus on aiheuttanut epätasa-arvoista kohtelua, ehkä jopa aavistuksen välinpitämättömyyttä.
Epätoivoisesti korealaisnainen on yrittänyt saada hoitajan puhumaan puhelimessa ranskan kieltä taitavan ystävänsä kanssa, jotta hän voisi tulkata vauvan voinnin ja hoito-ohjeita tuoreelle äidille. Mutta ei hoitohenkilökunnalla sellaiseen tunnu olevan aikaa.
Mietin mielessäni, miten tuokin pariskunta tulee pärjäämään ja että, miten kuuden vuoden Ranskassa asumisen jälkeen kieltä ei ole opittu edes auttavasti.
Myöhemmin huoneeseemme tuotiin pieni senegalilaispoika, jonka äiti tulee olemaan yksinhuoltaja — tai ainakaan kertaakaan ei ole tämän pojan isää näkynyt. Nuori nainen myös kertoi asuvansa äitinsä kanssa.
Erilaisista kulttuureista huolimatta me kolme naista jaoimme tuoreen kokemuksen äitiydestä ja siitä, että vauvamme viettivät ensimmäisiä päiviään keskolassa. Mutta mielenkiintoisesti ovat kulttuurierot läsnä. Suomalaisena kylvyn jälkeen minä tukeudun hajusteettomiin tuotteisiin, kun taas senegalilaisnainen levittää vauvansa iholle yrttivoiteita niin että koko huone tuoksuu makealle omenalle ja voimakkaille yrteille.
Mahtuipa osastolle myös ikävää draamaakin. Paria päivää ennen vauvamme lähtöpäivää osastolle saapui tyttövauva, jonka tunisialainen isä päätti tulla yöllä riehumaan keskolaan vaimolleen ja esittämään tappouhkauksia. Yöllä keskolassa paikalla oli kaksi naishoitajaa ja tunnelma pelokas. Onneksi mieheni oli paikalla ja sai lopulta tämän tuoreen isän rauhoittumaan keskustelemalla hänen kanssaan osaston ulkopuolella. Tietysti vartija ja poliisi hälytettiin myös paikalle.
Tuoreena vanhempana sitä kuitenkin kuvittelee, että lapsi on turvassa keskolassa, suljettujen ovien takana. Tämänkaltainen kauhuskenaario ei ole tullut mieleenkään. Seuraavana päivänä kielloista huolimatta mies yritti tulla osastolle uudelleen. Luonnollisesti poliisit hälytettiin paikalle. Tämän draaman jälkeen keskustelimme mahdollisuudesta, että tyttömme kotiutettaisiin päivää aiemmin.
Niin mitä tästä julkisesta sairaalasta pitäisi sitten ajatella?
Hoito on ollut todella korkeatasoista, mutta sitten tulee tällaisia yllättäviä vaaratilanteita tai on epäasiallisia hoitajia. Valitsimme julkisen sairaalan sijainnin vuoksi (noin seitsemän minuutin kävelymatkan päästä kotoa), ja tietysti tässä tilanteessa, kun pienokaisemme on osastolla, on kulkeminen sairaalan ja kodin välillä ollut sujuvaa, eikä kulku sairaalaan ole tuottanut ylimääräistä stressiä.
Silti laittaa miettimään: tulisinko uudelleen? Siinä missä osastolla on ollut muita viattomia elämänalkuja, en voi tietää, saati vaikuttaa siihen, millaisia vauvojen vanhemmat ovat. Ajatus on surullinen, millaisen alun elämälleen tämä pieni tyttö sai, kun tuore isä huusi hänen vieressään naiselleen. Ja tämä on vasta alkusoittoa. Lapsen tulevaisuutta en edes uskalla ajatella.
Niin, tulisinko uudelleen?
Luultavasti tähän kysymykseen minun ei tarvitse vastata, sillä ehkä seuraavalla kerralla olemme jo kaukana Pariisista.
I wanted to share my experience of giving birth and our time in French public hospital.
So it was: our little girl had wanted to arrive six weeks ahead of time. For me the idea of giving birth was something natural and I wasn’t afraid of it. I thought that if other women had survived it, I would too. And I did, and it wasn’t horrible at all.
During labor I remembered what the midwife had told me: “try to relax between contractions and breathe deeply”. And so I did, and it helped. Or to be honest I was super tired that day, because I had hardly slept during the time I was in hospital, so I kept on sleeping until it was time to push. Meanwhile the midwife and her team were running from one room to another, because the hospital was busy on that magical Leap day. And me: I just kept on sleeping.
For me the contractions were not that bad, and I had an epidural, which took all the pain away, so I was able to relax and prepare myself for the final task. And the pushing part was easy too, it only took couple of minutes, then our surprise baby was handed to me. It was a miraculous moment, as all of you who are mothers must know, and at the same time something you can hardly understand: “Did I just give birth? Is this mine? Oh my god I just gave birth!”
After the labour my husband went along to the neonatal unit with the baby. They needed to keep her there because of the premature birth, otherwise our baby was in good health. Still, at the beginning in the neonatal the nurses wanted to put our baby in tube feeding, but my husband insisted that they would try feeding her from a bottle first. And she did take it. And since then she has been eating. Luckily.
For us as parents these past two weeks have been hard, as our baby has been in hospital. Basically one of us has been at the neonatal unit all the time, day and night. Normally, I go to the hospital at six o’clock in the morning and continue till late night, and then my husband goes there before midnight and continues till morning. You can imagine how tired we are. At home at lunchtime we have a little time to eat together and to share a deep hug. And when I go back home from the hospital in the evening, I am in tears. It is so difficult to leave, even when I know that my husband is there by her side. Then at home alone in bed I miss my family.
And what do I think of the French public hospital?
At neonatal unit the whole team of nurses has been great and they have given good advice on taking care of a baby. In that way we have been lucky to really be confident that we know what we are doing at home. I can imagine how difficult it is for new parents to take care of their baby when you have been in hospital for just a few days and then go home with your newborn.
Still, in the hospital environment you find different kinds of personalities with different ways to guide you. I have also noticed some inequality. In the room with my baby there was a little Korean baby whose parents hardly spoke any French: the father none at all, the mother just a little – and they have been here for six years! So in horror I have listened to the conversation between the nurses and the mother — and the frustration on both sides. The mother tried to give her phone to one of the nurses so that her French-speaking friend could translate all the information to the mother. The nurse wasn’t really into that. She didn’t have time.
Then a little Senegalese baby boy was placed in the same room. Only her mother came to see her baby, not the father. Later this young girl told me that she lived with her mother.
Together us three women shared the experience of becoming a mother, and the feeling when your baby needs to stay at the neonatal unit. Still some funny cultural differences occurred. As a Finn I use perfume-free cream and soap when the Senegalese woman uses a strong cream on her baby; filling the room with a spicy scent.
But there has also been serious drama that my husband witnessed at this secure neonatal unit. A couple of days before our baby was expected to come home from the hospital, arrived a baby girl whose Tunisian father started to argue with his girlfriend and yell dead threats in front of their baby in the middle of the night. You can imagine how scary this situation was. Luckily my husband was there with two female nurses to calm down the situation. Of course the security was called, and the police, too. To settle the argument between the couple, my husband stepped outside to talk to this man. Of course they banned the guy from coming back, but still the following day he tried to come during the day when I was there. Again the police were called.
This was a very unlucky event that occurred. And it got me thinking that even when all the treatments had been excellent at the hospital I cannot know what kinds of crazy people there might be — such as an inappropriate male nurse and this Tunisian man. It makes me so sad to even think of this little baby and what kind of future awaits her — his father seemed to be some kind a drug dealer and psychopath and the mother was a bit imbalanced, too.
So would I go to the same hospital to give birth in second time?
To be honest, I don’t know. As I said the treatment was excellent but the environment not. Also the hospital is located in a seven-minute walk from our house. It would have been so much more difficult to go to the hospital every day if it was further away.
But maybe when this question is relevant again we will have already left Paris to live near the sea where the grass is green and the climate more pleasant. On verra!
Kuten olen kirjoittanut aikaisemmin on raskauteni sujunut kivuttomasti aina näihin päiviin asti. Vielä perjantaina piipahdin showroomilla etsimässä kuvausvaatteita, kävin joogassa ja lounaalla ystäväni kanssa, lauantaiaamuna tuli lähtö sairaalaan mahdollisen ennenaikaisen synnytysriskin vuoksi.
Mitään kipuja ei ole. Ja luultavasti minua pidetään vain kolmen päivän tarkkailussa. Toivottavasti. Mutta samalla, sairaalamiljöössä, odotuksesta tuli jotenkin vieläkin konkreettisempaa ja todellisempaa. Sillä nyt ollaan vauhdilla menossa kohti uutta.
Ja: Odotus rytmittää päivän.
Joko se tulee tänään? Kohta se tulee…tai sitten ei vielä pariin viikkoon, Viereisistä huoneista kuuluu vastasyntyneen vauvan itkua. Ajattelen: pian se on meidän vauva, joka täällä konsertoi.
Odotusta, että hoitaja tulee mittaamaan verenpaineen, seuraamaan lapsen sydänääniä ja antamaan lääkkeet.
Odotusta, että aviomieheni tulee vierailulle.
Odotusta, että on päivän ruokahetki.
Odotusta, että mies kärrää pyörätuolissa minua haukkaamaan happea puistoon.
Odotusta, että käytävässä hiljenisi hetkeksi, että voisi nukkua.
Odotusta, että jos vielä pääsisi kotiin lepolomalle ennen suurta hetkeä.
Odotusta, odotusta.
Viimeinen etappi ennen hyppyä tuntemattomaan.
Tätä kirjoittaessa taustalla soi Anna Puun kappale: “Ei oo kuin aikaa, joka parantaa… aikaa, joka pelastaa. Aika, aika, aika” – kuinka osuvaa!
Edit. Pieni prinsessamme syntyi päivä tämän kirjoituksen jälkeen.
As I wrote earlier, my pregnancy has gone well so far. On Friday I went to a showroom to look at some clothes for a shooting, then to a yoga class and afterwards had lunch with a friend. Then came Saturday morning and I had to go hospital because of the risk of premature labor. Of course they took me in and now I am in bed rest in a hospital room with lime green walls.
They are going to keep me in for observation for at least a couple of days. In the worst case I will rest here till the big day.
During my time here, I have been thinking how resting in a hospital bed makes the word “expecting”a little more concrete.
Now I wait…
for my turn. When it will our baby that you can here in the corridol and in the other rooms. Now I have adapted to the rhythm of the baby next door.
… for the nurse to come and take my blood pressure, listen to the baby’s heartbeat and give me antibiotics (hate them!).
… for my lovely husband to come visit me. He has been so wonderful in the middle with all this. He even decorated my room with flowers and brought me a mini speaker so I can listen to calming music.
… for my husband to take me outside so I can get some air and rest in the hospital garden for a moment
… for when it will time to eat.
… for the nurses to come and go.
… for a silent moment at night when I can actually get some sleep.
… for the next day come…and what it will bring.
… whether I can still go home for a couple of days, or whether I shall just rest here?
Wait, wait…it all culminate to this.
This is the last pass.
Edit. Our baby girl was born day after that this blog post was written. Still, I wanted to share my thoughts before it was my turn to give a birth.
