Oivalluksia

Miten toinen lapsi muuttaa elämää?

Jätä kommentti

Vauvaoppaita on olemassa pilvin pimein, mutta toisen lapsen syntymästä ja sen tuomista muutoksista kirjoitetaan yllättävän vähän. Aivan kuin toisen lapsen syntymä olisi sama asia kuin esikoisen – ei muuten ole!

Tuttua on toki äitiyden kokemus. Naiselle toisen lapsen syntymä ei tuo tullessaan samalla tavalla koko elämää mullistavaa muutosta kuin esikoisen kohdalla. Äidin roolin omaksuminen, vauvasta huolehtiminen, parisuhteessa tapahtuvat muutokset, oman ajan kutistuminen ja kehossa tapahtuvat muutokset ovat (onneksi) jo ennestään tuttuja.

Kun olin yhden lapsen äiti, saatoin huoletta yhtyä ranskalaiseen näkökulmaan. Siinä korostetaan ajatusta, kuinka lapsi tulee aikuisten maailmaan. Elämä jatkuu, parisuhde ja seksielämä kukoistaa. Matkustaminen ja ravintoloissa syöminen on yhden lapsen kanssa kuta kuinkin helppoa – etenkin, jos lapsella on kaksi vanhempaa auttamassa (ainakin toinen voi välillä relata tai haarukoida ruokaansa). Niinpä mekin reissasimme rohkeasti siellä täällä esikoisen vauvavuonna. Muutimme Ranskasta hetkeksi Suomeen, sitten Espanjaan ja taas takaisin Suomeen. Tyttömme oppi kävelemään Milanossa ja luopui tuttipullossa Berliinissä. Hän matkusti vauvavuonna enemmän kuin minä ensimmäisen 15 vuoden aikana.

Esikoisen synnyttyä me olimme kaksi aikuista ja lapsi. Kun perhekokomme kasvoi, kääntyi ajattelutapa päälaelleen: lapset alkoivat määritellä elämänrytmiämme. Tämän tosin tajusin reippaalla jälkiviiveellä, vaikka ainoassa löytämässäni toisen lapsen syntymää käsittelevässä oppaassa tästä kyllä ihan selvästi puhuttiin.

Oppaassa muun muassa kehotettiin perheitä suunnittelemaan ulkomaanmatkojen sijaan perhelomia kotimaahan – ihan kaikkien mukavuuden ja vanhempien mielenrauhan nimissä.

Muistan lukeneeni fraasiin jokseenkin huvittuneena. ”Me kyllä matkustaisimme”, ajattelin.

Ja niin me matkustimmekin. Kävimme Espanjassa ja Italiassa pojan ollessa nelikuinen, matkustimme autolla Suomesta Ranskaan ja takaisin hänen ollessa puolen vuoden ikäinen, kävimme risteilyllä ja marraskuussa vielä viikon lomalla Espanjassa. Kun olin jääräpäisenä lyönyt päätäni seinään, tajusin, ettei reissut vauvan ja uhmaikäisen kanssa ole kovin miellyttäviä kokemuksia. Oikeastaan melkein jokaisella reissulla poikamme on sairastunut flunssaan, yöt ovat olleet unettomia ja hän on syönyt huonosti. Lomalta kotiin on palannut aika uupunutta sakkia.

Toki asiaa ei ole näin mustavalkoinen: jokaisen perheen tilanne on omanlaisensa. Meidän perheessä reissaaminen vauvan kanssa oli kohtalaisen helppoa ensimmäisen kuuden kuukauden aikana, mutta loppuvuonna tehdyt reissut olivat suorastaan kammottavia.

Niinpä aloin ajatella: ehkä olisi parempi jäädä kotiin tai matkustaa kotimaassa. Tällä hetkellä turvalliset reissut taittuvat mummolaan, omille kotikonnuilleni. Siellä äitikin saa relata, santsata kahvia ja lukea aamulehden rauhassa.

Oli hetkiä, jolloin tuon reissuasian oivaltaminen masensi. Minä kun satun olemaan menevää sorttia ja kaipaan säännöllisin väliajoin irtiottoja arjesta.

Vauvavuoden aikana keksimmekin minne käyttäisimme talorahamme. No mökkiin tietysti. Tajusimme, että me tarvitsemme säännöllisen pakopaikan läheltä, emme jatkuvaa viikonloppu- tai lomasuunnitelmien tekemistä.

Tiedostan, että kyseessä on ohimenevä elämänvaihe, ja että varmasti jo kesään mennessä reissaaminenkin sujuu kivuttomammin. Toisaalta ilmastonmuutoksen kannalta tämä on hyvä asia, sillä pienet lapset hillitsevät reissuhimoa ja vähentävät selvästi matkustamista.

Toisen lapsen syntymä muuttaa myös perhedynamiikkaa. Uusi tulokas on luultavasti aivan erilainen kuin esikoinen. Vertailla ei toki saisi, mutta sitähän mieli tahtomattaankin tekee. Sitten on sisarusten väliset suhteet, esikoisen mustasukkaisuus, huomionhaku ja vanhempien jatkuvasti täyttyvä syli. Uusia tilanteita, jotka vaativat vanhemmilta pinnaa, hieman kasvatuspsykologiaan perehtymistä ja ennen kaikkea tilannetajua.

Tyttömme tuntui olevan ensin ihan ok veljensä syntymän jälkeen. Hän alkoi oireilla, kun vaihdoimme päiväkodin ranskalaiseen kouluun ja samaan aikaan poikamme alkoi liikkua enemmän. Oli tönimistä, lelujen viemistä kädessä – täysin normaaleja juttuja, kun sisarsuhteita luodaan, mutta silti: tuntui pahalta. Välillä tunsin oloni vanhempana neuvottomaksi. Loppujen lopuksi aika usein oli kyse siitä, että esikoinen kaipasi enemmän vanhemman huomiota. Aina noita signaaleja ei vain ehtinyt tulkita.

Eniten meidän perhedynamiikkaamme hiersi kuitenkin vauva uni- ja syömisvaikeudet. Siinä missä esikoinen nukkui hyvin, poikamme heräsi kymmeniä kertoja yössä. Hän söi huonosti ja oli itkuinen. Pohjoisessa asuvaa äitiäni lukuun ottamatta meillä ei ollut tukiverkkoa laisinkaan. Olimme jatkuvasti väsyneitä, vaikka yritimmekin vuorotella niin, että toinen saattoi nukkua yönsä eri tilassa.

Lohtuparsi: tämä kaikki loppuu aikanaan. Törmäsin viime syksynä erääseen kahden lapsen äitiin. Hän kertoi samoista haasteista toisen lapsen kohdalla, ja että kaikki tuo helpottui, kun lapsi oli vuoden ikäinen. Niin kävi muuten meillekin. Yhtäkkiä poikamme alkoi syödä paremmin ja heräillä yöllä vain muutaman kerran.

Muutos on jatkuvaa, ja vauvavuonna tämä oli minulle erittäin lohduttava tieto.

Kolmas oivallus vauvavuodelta: lapset pakottavat asettumaan aloilleen.

Esikoisen vauvavuonna huitelimme vielä siellä täällä, mutta toisen lapsen syntymän jälkeen tuli pysähdys – pakottava juurtuminen.

Ok, on toki olemassa niitä seikkailijaperheitä, jotka myyvät omaisuutensa ja lähtevät lapsineen ja kotieläimineen kiertämään maailmaa (toisinaan muuten gypsy-luonteeni ajautuu tuolle kaistalle), mutta aika monelle toimiva arki tarkoittaa (tylsää) rutinoitunutta elämää. Muistan joskus kauhistelleeni, kuinka muutama äitituttavani noudatti tarkasti tiettyjä päivärutiineja pienten lasten kanssa. Lounaalle piti mennä tiettyinä kellonaikoina, sitten iltapäivällä piti varmistella, ettei lapsi nukahda rattaisiin liian myöhään, etteivät yöunet kärsisi. Minusta kaikki tuo kuulosti äärettömän stressaavalta ja tylsältä. En ole koskaan ollut ihminen, joka tuijottaa kelloa.

Ja taas kokemusääni tuolta kuiskii: no näinhän se on. Lapsiperhearjen tutut rutiinit ovat pyhiä – niistä pidetään kiinni, sillä ne ovat vanhempien oljenkorsia, joilla arki pysyy mukavasti uomassaan ja kaikkia perheenjäsenet pysyvät järissään.

Ja jälleen kerran lohtulause: tämä kaikki on väliaikaista.

Toisen lapsen syntymän jälkeen olen saanut aika monta oppituntia elämästä. Olen muun muassa oppinut aikatauluttamaan päiviäni paremmin, olemaan tehokkaampi ja ennen kaikkea olen kasvattanut pinnaani. Minusta on kasvanut rautarouva, joka pysyy rauhallisena, kun kaksi lasta saa itkupotkuraivarin ruokakaupassa, kahvilassa kaatuu pöytä tai joku pissaa syliini tai sänkyyn. Olen oppinut sietämään kaaosta ympärilläni, ja ennen kaikkea olemaan armollinen itseäni kohtaan.

Tiedän, että tämä on ohimenevä vaihe. Joskus tulen haikein mielin muistelemaan  elämänvaihetta, kun lapset olivat pieniä. Sillä tiedän olevani onnekas: minulle on suotu nämä kaksi ihanaa, tervettä lasta ja kaikessa minua tukeva, rakastava aviomies. Meidän elämämme ei ole Instagramissa kauniisti sommiteltua kotileikkiä, vaan tahmaisia sormenjälkiä, naurua, kiljumista ja melua epätäydellisen kotimme seinien sisällä.

Loppupäätelmä: Kahden lapsen äitinä äärirajojani on kokeiltu usein. Olen venynyt ja jaksanut, mutta kun katson lapsiani, tunnen sanoinkuvaamatonta rakkautta heitä kohtaan. On myös ollut ihana huomata, kuinka sisarsuhteet kehittyvät ja lapset ovat alkaneet leikkiä yhdessä. Välillä huomaan ajattelevani: kun kerran kahden kanssa sujuu, niin miksei kolmannenkin…

Kaikki aikanaan. Nyt on hyvä näin.

 

Lue myös:

Muistan jäätelökesän ja hyttyset

Zero waste ja tyylikäs koti?

Millaista on olla kahden lapsen äiti?

 

 

 

Oivalluksia

Uudet rutiinit

Jätä kommentti

Laadin tammikuussa pari uudenvuodenlupausta. En yleensä jaksa innostua moisesta trendistä. Usein omille lupauksille on käynyt niin, että ne unohtuvat jo pääsiäiseen mennessä. Nyt päätin tehdä muutaman maltillisen ja tämänhetkiseen elämäntilanteeseen sopivan uudenvuodenlupauksen.

Ensimmäinen liittyy liikkumiseen. Olen viimeiset pari vuotta joogannut ja meditoinut. Siinä sivussa juokseminen ja kuntosalikäynnit ovat jääneet minimiin. Tänä vuonna havahduin siihen, että kehoni tarvitsee myös enemmän aktiivista liikuntaa, hikeä pintaan ja lihaskasvatustyötä. Yksistään joogan voimin en pidä kehoani täysin vireässä kunnossa, vaikka olenkin kokenut, että joogan myötä elämänlaatuni ja oma hyvinvointini ovat selvästi parantuneet.

Niinpä päätin ilmoittautua lattaritanssien alkeiskurssille. Olen aina rakastanut tanssimista, mutta en ole koskaan harjoitellut sitä systemaattisesti. Olen aina ollut niin sanottu intuitiivinen tanssija, joka vain luonnollisesti alkaa keinuttaa lanteita hyvän musiikin tahtiin tai bailaa bileissä aamukuuteen. Viime syksynä olin äiti-vauva-lattaritunneilla ja siellä oivalsin, että juuri tätä kaipaan elämääni lisää. Tanssi tuo minulle euforisen tunteen ja vapauttaa niitä henkisiä ja kehollisia tukoksia, joita vain tanssin avulla saa vapautettua.

Toinen päätökseni liittyy positiivisen ajattelun tietoiseen harjoittamiseen. Olen luonteeltani taipuvainen stressaamaan, ja saatan usein herätä aamulla ahdistuneena tietämättä oikein miksi. Säännöllinen meditaatioharjoitus on muokannut elämänasennettani positiiviseksi, mutta kaipasin tueksi kirjallista dokumentointia. Hetken mielenjohteesta ostin joululomalla lähikaupasta Paulo Coelhon Salaisuuksia-vuosikalenterin, johon päätin alkaa kirjata jokaiselta päivältä vähintään kolme hyvää asiaa. Nämä asiat kirjaan ylös tavallisesti iltaisin juuri ennen nukkumaan menoa. Näin päivä päättyy hyviin asioihin.

Toisina päivinä en tahdo löytää paljoakaan ilonaiheita. Kun lapset sairastavat ja olen itse sairaana, huonosti nukuttu yö painaa silmäluomissa, bioroskis hajoaa hissiin ja kissa pissaa keskelle sänkyä – niin, sellaisina päivinä kalenteriin saattaa päätyä merkinnäksi vain hyvä kahvi, keskustelu ystävän kanssa ja toteamus siitä, että päivästä selvittiin ja osasin suhtautua huumorilla päivän eeppisiin kohtauksiin. Sitten on päiviä, jolloin tähtien asento on suotuisa ja hyviä juttuja kertyisi listaksi asti.

On ollut ilahduttavaa huomata, että jokaisessa päivässä on hyviä asioita, ja mielestäni on ollut tärkeä pysähtyä tunnistamaan ne – erityisesti tässä haastavassa elämänvaiheessa kahden pienen lapsen äitinä. Toinen oivallus liittyy siihen, että voin aika paljon vaikuttaa omalla asenteellani päivän tapahtumiin ja siihen, onko päiväni ollut onnistunut. Yhdessä meditaatioharjoitusten kanssa olen kokenut, että olen saanut muokattua ajatusmalliani positiivisemmaksi. Ainakin jälkikäteen selatessani muistikirjaani elämäni näyttäytyy – no, ei nyt suinkaan täydelliseltä, mutta ei yhtään hullummalta. Tuo positiivisuuskalenteri toimiikin itsehoitomenetelmänä ja lohtukotona, kun päivät ovat haastavia.

Kolmas lupaukseni liittyy säästämiseen. Olen aina ollut tosi huono säästäjä, eikä minulla vähätuloisena yrittäjänä ole jäänyt pakollisten maksujen jälkeen juuri mitään sukanvarteen.

Asetin itselleni tavoitteeksi, että vuoden lopussa säästötililläni olisi 3000 euroa. Tällä hetkellä säästötililläni on pohjakassaa 400 euron verran.

Miten sitten aion kartuttaa säästöpottiani? No, aion kiinnittää tarkempaa huomiota kotitaloudemme rahankäyttöön. Nipistää esimerkiksi kauppareissujen ostoskorinsaldosta ja heräteostoksista (joita toisinaan teen kirppareilta). Uskon näin säästäväni pari sataa euroa kuussa. Aion myös myydä tarpeettomia esineitä ja vaatteita.

Vielä on aikaista sanoa, pitävätkö lupaukseni, mutta suhtaudun niihin kunnianhimoisesti. Olen silti armollinen itselleni siitä, että pausseja tulee. Esimerkiksi tanssiharrastukseni jäi kolmen viikon tauolle, kun olin flunssassa ja reissussa, mutta tämä ei tarkoita, että luovuttaisin – päinvastoin: odotan innolla, että pääsen taas keinuttamaan lantiotani hyvän musiikin tahtiin. Positiivisuushaastekin on joinakin iltoina unohtunut, mutta sitten olen tehnyt korjausliikkeen seuraavana päivänä. Tärkeintä on, että jatkan matkaa ja ylläpidän hyväksi havaittuja uusia rutiineja arjessa. Uskallanpa jopa väittää, että nämä uudenvuodenlupaukset ovat jo parantaneet elämänlaatuani.

Raportoin tuloksista matkan varrella. Siinä välissä aioin tanssia, nähdä elämäni vaaleanpunaisten linssien läpi ja ottaa eurot haltuuni.

Lue myös:

Millaista on olla kahden lapsen äiti?

Unelmakartta vuodelle 2020

Elämässä pysyvää on vain muutos

Hyvinvointi

Unelmakartta vuodelle 2020

Jätä kommentti

Mitä toivoisin tulevalle vuodelle? Minkä keskeneräisen projektin saattaisin loppuun? Miten haluaisin kehittää itseäni? Ehkä urallakin pitäisi jotenkin edetä? Näiden kysymysten äärellä olen vähintään kerran vuodessa, kun laadin unelmakartan seuraavalle vuodelle.

Uudenvuodenaaton perinteisiini kuuluu askarrella unelmakartta, johon kirjaan haaveita ja tavoitteita tulevalle vuodelle ja liimaan sanojen tueksi inspiroivia kuvia. Näin teen tänäkin vuonna.

Mutta tällä kertaa jokin on muuttunut.

Unelmoin selvästi pienemmin kuin ennen.

Vuosien varrella olen palannut usein vanhoihin unelmakarttoihini. Niissä olen haaveillut aika suuristakin jutuista, kuten Pariisiin muutosta, gradun kirjoittamisesta, opintojen loppuunsaattamisesta, lapsesta, luottokortin pois maksamisesta, aurinkolomasta ja kiinnostavista kirjoitustöistä. Vuosien varrella kaikki nuo toiveet ovat toteutuneet. Toiset helpommin, ja osan eteen olen tehty pirun paljon töitä.

Nyt haaveeni ovat kuitenkin kutistuneet. Onko minusta sitten tullut tylsä? Elämäänsä kyllästynyt kahden lapsen yrittäjä-äiti, joka haaveilee muutaman tunnin päivittäisestä omasta ajasta, joogatunnista ja siitä, että lapsiperhearki surraisi kivutta eikä kukaan sairastuisi.

En usko. Haaveilun sijaan olen tainnut laittaa panokseni tasapainoiseen elämään, hyvinvointiin ja siihen, että keskityn elämään hetkessä. Olen myös entistä tietoisempi siitä, ettei haaveita ja tavoitteita kannata laatia liikaa yhdelle ainoalle vuodelle. Kokemusääni minussa puhuu, että useammalla elämän osa-alueella ei voi menestyä samaan aikaan. Jos teen paljon töitä, perhe-elämäni kärsii siitä aina jollain tasolla. Jos taas alan urheilla entistä enemmän, on tämä pois työajasta tai lasten kanssa olemisesta. Jos taas laitan kaikki paukkuni työtehtäviin ja lapsiin, saattaa siinä kärsiä parisuhde ja oma terveys, jos itsestä huolehtimiseen ei jää riittävästi aikaa. Siksipä tänä vuonna unelmani ovat pieniä, tähän elämänhetkeen realistisia ja sellaisia, etteivät ne horjuta tasapainoa elämän muilla osa-alueilla.

Kutistuneisiin haaveisiini vaikuttaa myös ilmastoahdistus. Olisi jotenkin härskiä haaveilla kaukolomasta tai jatkuvasta taloudellisesta kasvusta tai parin tonnin merkkilaukusta. Sen sijaan mielestäni on hedelmällisempää miettiä, miten omassa arjessa voisi vähentää jätteen määrää. 2020-luvun unelmakartalla tulisikin olla mukana mietteitä ilmastotalkoisiin osallistumisesta. Ainakin näin aion itse tehdä. Tavoitteenani on esimerkiksi kirjata ylös kaikki vaateostokseni ja suosia enemmän kotimaisia vaatemerkkejä. Ostamisen sijaan aion keskittyä myymään meille tarpeettomia asioita pois. Kuluttamisen sijaan aion ryhtyä säästökuurille.

Toisaalta unelmien kutistumiseen on syynä myös tämä: olen kaiketi tyytyväinen elämääni. (Jos näin uskaltaa sanoa.)

Olimme kesällä ystäväpariskunnan luona käymässä. Lapset olivat nukkumassa ja me istuimme iltaa paljussa siideri- ja oluttölkit käsissämme. Kysyin ystäväpariskunnalta spontaanisti, mistä he unelmoivat. Heillä on kaksi lasta, omakotitalo, mökki ja vakituisen työpaikat. He totesivat: ”emme oikeastaan mistään”. Vastaus hämmensi minua. En voinut ymmärtää ollenkaan, etteikö heillä ollut mitään suurempia haaveita. He olivat kuulemma tyytyväisiä elämäänsä.

Nyt puolen vuoden jälkeen alan ymmärtää, mistä he puhuivat. Ja hiljaa mielessä mietin: aletaanko mekin päästä turvasatamaan ja vähän seesteisempään elämänvaiheeseen? Siis sellaiseen, jossa voin miettiä aloittavani uuden harrastuksen tai sitä, millaisia kukkaistutuksia tehdään mökin pihamaalle.

En pistä vastaan. Tämä ei kuulosta yhtään hullummalta.

Ehkä alan tassia flamencoa?

Dream  big – or small!

Hyvää uutta vuotta 2020!

 

Lue myös:

5 syytä, miksi sinunkin kannattaa tehdä aarrekartta

On taas aika unelmoida

Uusi vuosi 2017

 

Oivalluksia

Zero waste ja tyylikäs koti?

Jätä kommentti

Me ollaan asuttu nyt vuosi nykyisessä vuokra-asunnossamme. Te, jotka olette seuranneet matkaamme, tiedätte, että palasimme Suomeen vain muutaman matkalaukun kanssa. Kaikki huonekalut oli siis hankittava uudelleen. Sen sijaan, että olisimme ostaneet huonekalut uusina, päätimme sisustaa asunnon nollahukka-ajattelu edellä. Suurin osa nykyisen kotimme huonekaluista ja sisustustavaroista onkin hankittu roskalavoilta, nettikirppareilta ja osan olemme saaneet tuttavilta. Toki kotiin on tullut hankittua muutamia pieniä uusia juttuja, mutta nekin hyvin harkiten ja loppuiäksi-ajatteluun nojaten.

Millaista sitten on elää zero waste -kodissa? Ja miten se sopii esteetikolle?

Hmm. Suoraan sanottuna kierrätetyistä huonekaluista rakennettu koti ei ole ihan helppo juttu. Jos tähtäimessä olisi harmonisin värisävyin ja ajan sisustustrendejä mukaileva koti, voisi kärsivällisyys loppua muutaman kuukauden jälkeen. Jos taas tililläni olisi useampi numero pyöreitä, olisin voinut painella design-huonekaluja myyvään putiikkiin ja hoitaa homman pois alta, mutta me olemme päättäneet tehdä toisin ja edetä ympäristöarvot edellä. Helppoa se ei ole aina ollut, ja meiltä kaikilta se on vaatinut erityistä kärsivällisyyttä.

Esimerkiksi nettikirppareilta hankittujen huonekalujen jahtaaminen ja kuljettaminen on ollut oma prosessinsa. Kun sopiva huonekalu on löytynyt, on se ehdittävä varata itselle ja pähkäillä, miten se saadaan kuljetettua asuntoon. Tietysti tarvitaan myös aikaa siihen, että niitä huonekaluja ehtii vilkuilla tai käydä silmäilemässä Fidassa ja muilla kirppareilla.Olen myös oppinut kantapään kautta, että kun jotain kotiin sopivaa löytyy, kannattaa huonekalu varata heti, eikä jäädä jahkailemaan. Muutama huonekalu on mennyt omaa typeryyttäni toiselle ostajalle, kun en jahlailun jälkeen ole niitä varannut.

Esteettisenä ihmisenä minulle on tietysti tärkeää, miltä ympärilläni näyttää. Arvostan laadukkaita esineitä ja nautin ajattomasta designista, mutta kaiken tuon saaminen ympärille – ja käytettynä saattaa olla vuosia kestävä projekti. Esimerkiksi oikeanmallisen ja kauniin ruokapöydän etsimisessä vierähti tasan vuosi. Yhtäkkiä se sitten oli siinä, kun satuin vilkaisemaan Facebookin marketplacen myyntitarjontaa: 1960-luvun pyöreä, puinen pöytä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Huomasin taas ajattelevani, kuinka tärkeä sisustusprojektissa on olla kärsivällinen ja luottaa siihen, että se oikea ja potentiaalinen loppuelämän kumppani tulee kyllä aikanaan vastaan – vähän niin kuin ihmissuhteissakin.

Siinä välissä opin sietämään väliaikaista, kulunutta ruokapöytää, jonka saimme lahjoituksena muuttohetkellä. Seuraavaksi se saa jatkaa elämäänsä mökillä. On ihan terveellistä, että tänä kaikki-tänne-heti-nyt-aikakaudella on asioita, joissa pätee sääntö: hitaasti hyvää tulee. Oikeastaan zero waste -elämäntavassa ei voi muuta tehdäkään kuin hidastaa. Jos liikkeissään on nopea, tulee tehtyä virhelyöntejä, eikä ennakointiin ja suunnitteluun jää aikaa.

Zero waste -elämäntapa kodin osalta on opettanut kärsivällisyyttä ja sietämään epätäydellisyyttä, kun kodin sisustus ei tulekaan parissa kuukaudessa valmiiksi. On oikeastaan ollut aika kiva tutustua ensin kunnolla tilaan ja oppia näin tunnistamaan, mikä vinokattoisessa asunnossamme toimii, mikä ei. Toisaalta se on tehnyt kodista entistä persoonallisemman, kun sisustustekstiilejä ja –huonekaluja on hankittu vähän sieltä täältä.

Zero waste -elämäntavan viiden K:n säännössä kieltäytyminen näkyykin juuri kodissa: kun kerran sitä täydellistä hyllyä tai sohvapöytää ei löydy, ollaan sitten ilman, ajatellaan luovasti ja etsitään korvaavia ratkaisuja. Aina voi myös miettiä, tarvitseeko tiettyä esinettä tai huonekalua laisinkaan?

On toki hetkiä, jolloin huomaan kadehtivani tuttavan täydellistä sisustusta, jossa kaikki tuntuu muodostavan harmonisen kokonaisuuden. Sitten on nipistettävä itseä ja muistutettava, että tämänhetkisessä elämäntilanteessa minulla on aikaa vain satunnaiselle sisustamiselle. Kaikki aikanaan.

Ja kun sitten kotona katsahdan ympärilleni, tuumaan, että ihan viihtyisää ja kodikastahan täällä on – juuri sellaista, joka sopii vilkkaaseen perhe-elämään. On paljon tyynyjä ja pehmikkeitä ja lämpimiä sävyjä. On helppo heittäytyä sohvalle pötköttämään tai lukea oikeasti mukavassa nojatuolissa kirjaa ja nostaa jalat nahkarahille.

Ja tärkeintähän on kuitenkin ihmiset ympärillä ja se tunnelma, jolle ei voi asettaa hintalappua – ja että tällä sisustusprojektillamme vähennämme hinttusen verran omaa hiilijalanjälkeämme.

 

Ja mitä kodin esteettisyyteen tulee– siedätyshoito on parasta lääkettä!

 

Lue myös:

Elämässä pysyvää on vain muutos

Zero waste – kohti jätteetöntä ja hyvää elämää

Roskalavan muija

 

 

Matkalla

Muistan jäätelökesän (ja hyttyset)

Jätä kommentti

Muuttuuhan se mieli etelään kaipaajallakin, kun kotimaassa on saanut paistatella auringon alla. Yhtäkkiä ei huvitakaan olla muualla kuin Suomessa.

”Hu huh mikä helle! Tällaset kelit – ja vielä alaku kesästä”, totesi vanhempi rouva, kun hän parkkeerasi pyöräänsä omani viereen Raahen kirjaston edessä. Niin, täällä Pohjois-Pohjanmaallakin on tarjennut, niin ettei hellehatusta ja aurinkolaseista ole ollut tarpeeksi suojaksi.

Siinä missä helle on saanut vähentämään vaatekerroksia, on elämästä (näin hetkellisesti) tullut siivottua turhia ja kuormittavia juttuja pois. Lähdimme äitini ja lasten kanssa kotipaikkakunnalle lomailemaan jo yksinkertaisesti siitäkin syystä, että omakotitalossa kesäelämä on niin paljon helpompaa kuin kerrostaloasunnossa. Nyt meitä ei tahdo saada pois äitini nurkista, kun arkielämän helppous on vienyt mennessään. On piha, jossa esikoinen viihtyy, vauva nukkuu ja minä saan uppoutua lukemaan. Helppoon kesäelämään kuuluu myös, että pyörällä pääsee kaikkialle – ja ehdottomasti minulle elintärkeä aamukahvihetki ulkona. Kesällä en tunnu missään muotoa kestävän kerrostaloelämää, ja ehkä siksi viikoksi tarkoitettu loma pohjoisessa saa venyä. Mainitsinko jo, ettei meitä saa äidin nurkista pois?!

Olen myös huomannut, että minulle matka Pohjois-Pohjanmaalle on aina eräänlainen henkinen matka itseeni. Kun pyöräilen tuttua matkaa käyn mielessäni läpi lapsuuttani. Tuttuun ympäristöön piirtyy haaleita muistijälkiä menneisyydestäni. Kuten se eräs lapsuudenmuisto, kun lähdimme ystäväni kanssa etsimään sateenkaaren päätä. Silloin poljimme liian kauas. Muistan myös ne tylsäntäyteiset kesäpäivät, kun murrosiän kynnyksellä istuimme serkkuni kanssa Spar-kaupan portailla, imimme mehujäitä ja luimme Sinä & Minä -lehteä. Haaveilimme poikaystävistä ja poikabändin söpöstä laulajasta. Nauhoitimme biisejä radiosta kasetille ja selasimme loppukesästä Anttilan postimyyntikuvastoa ja mietimme, mitä pukeutuisimme syksyllä.

Polkiessa kohti kaupunkia ja kirjaston työtilaani ohitan voikukkameren, huoltoaseman, kaupan, kaljabaarin ja hiljaiseksi kuihtuneen kävelykadun. Katson vanhaa kotikaupunkiani etäältä, toisin kuin aiemmin. Arvostelematta, tuntien äärimmäistä kiitollisuutta siitä, että olen saanut kasvaa pienellä paikkakunnalla, ja voin nyt oman perheeni kanssa vierailla täällä – ja vieläpä näin usein! Saan viedä esikoiseni kirjastoon, pyöräillä tyttö tarakan lastenistuimessa kyydissäni kohti kaupunkia ja jätskikioskia. Saan juurrutettua hänetkin tänne.

Pyörän selässä koen myös sen naiiviin vapauden tunteen, joka vuodesta toiseen säilyy samankaltaisena ja lapsenomaisena. Olen kolkytkuus, kahden lapsen äiti ja toisinaan aika riutunut ja väsynyt, mutta se elämänilo ja vapaus, joka tuntuu koko kehossa ja näkyy ulospäin kasvoille jumittuneena hymynä, kun saa rullata pyörällä eteenpäin niin lujaa kuin pääse, se on yksi parhaista.

Pyöräily – se on yksi lempiasioistani. Olin unohtanut.

Tänä kesänä aion antaa aikaa hyville asioille ja tehdä inventaarion omaan elämäämme, sillä edelleen siellä on sälää, joka tukkii kanavia ja tekee arjen haastavaksi. Etäältä nuo ongelmakohdat tunnistaa aina selkeämmin, kun niiden miettimiselle jää oikeasti aikaa.

Kesällä on muutenkin hyvä aika pohtia omaa elämää ja tunnistaa niitä lempiasioita, jotka tekevät elämästä ihanaa. Päivitys itsensä kanssa tapahtuu kuin luonnostaan, kun työasioihin saa etäisyyttä lomalaitumilla ja antaa itselle luvan vain olla. Jo parin päivän irtiotto omasta arjesta saa aikaan ihmeitä – on kuin oman elämän sävyt jotenkin kirkastuisi! (Tai sitten se on vain tämä kesä, joka saa meidät suomalaiset vihdoin elämään.)

Viime kesänä teimme suurta päätöstä Espanjasta Suomeen muuton suhteen ja kannoin pikkuherraa mahassani. Tänä kesänä mietinnässä on onneksi pienempiä asioita, oikeastaan arkemme kaipaa vain pientä hienosäätöä. Luulenpa, että aurinko, ulkona olo ja pari jäätelötöttöröä tekevät tehtävänsä ja loppukesästä olemme taas monessa asiassa viisaampia. Kaikki ajallaan. Ensi nautitaan tästä, lempeän suloisesta kesäelämästä.

En tiiä teistä, mutta ainakin meille tästä taitaa tulla oikia jäätekökesä!

 

Lue myös:

Elämässä pysyvää on vain muutos

Minne matka?

Oivalluksia matkan varrelta

 

 

 

 

 

Matkalla

Oi, ihana loma!

Jätä kommentti

Lomareissu lienee onnistunut, kun paluu kotimaahan ja omaan arkeen ei millään juuri nyt kiinnostaisi. Ainakin mieheni mukaan se on näin. Itse aloin jo epäillä, että alkaako tässä jo jokin orastava neljänkympinkriisi?!

Monella meistä kesäloma odottaa kulman takana, joten puhutaanpa hetki lomasta ja onnistuneesta sellaisesta.

Meille Italian roadtrip -reissu oli kaikin puolin onnistunut. Sen tunnistaa ainakin siitä, että kotona on tullut fiilisteltyä reissua moneen otteeseen ja housut kiristävät vyötäröltä. Eli yksi tuntomerkki on ainakin pakollinen lomanjälkeinen fiilistely ja lomakohteen tapojen yrittäminen kotiuttaa omaan arkeen. Kaiuttimissa soi italialaisilta radiokanavilta omalle soittolistalle nyysityt kappaleet, limoncello-pullo odottaa korkkaamista ja keittiön jääkaapin oveen on ilmestynyt pari uutta matkamuistomagneettia.

Pukeutumisessakin olen inspiroitunut väreistä ja vielä kerran väreistä! Italiassa ja etenkin Milanossa vieraillessani en voinut kuin ihastella milanolaisten tyylitajua ja taitoa yhdistellä värejä ja kuoseja keskenään. Skandinaavinen kaaputyyli tuntui jotenkin niin raskaalta kaiken sen naisellisen ja värikkään tyylin keskellä. Kiinnitin myös huomiota, kuinka paljon italialaisnaiset käyttävät asusteita. Oma kesätyylilupaukseni onkin kuorruttaa tyyliäni asusteilla sekä käyttää enemmän korkokenkiä.

Uskon myös, että lomamatka on kaikille miellyttävämpi, kun ei laadi liian tiukkaa aikataulua. Me improvisoimme koko Italian-reissun lasten kanssa. Usein oli niin, että emme vielä saman päivän aamuna tienneet, missä nukkuisimme seuraavan yön. Tämä toi matkaamme kivasti vapautta ja saatoimme esimerkiksi vaihtaa kaupunkia, jos sää olikin kelju. Reissuumme olisi piirtynyt stressin merkkejä, jos olisimme etukäteen varanneet kaikki majapaikkamme ja meidän olisi pitänyt aina ”ehtiä” seuraavaan paikkaan. Loma sai siis aivan erilaisen tunnun, kun vain ensimmäinen yö oli varattu etukäteen ja annoimme loman rullata omalla painollaan.

Kaikkea ei tarvitse ehtiä tehdä tai nähdä – tai sitten on parempi keskittää yhteen kohteeseen. Nähtävää voi jättää myös seuraavalle kerralle. Muistan häämatkallamme Firenzessä, kun jonotimme kesäkuun helteessä eri museoihin sisälle. Kyllä, oli upea nähdä renessanssiajan mestariteoksia, mutta mitä päällisin puolin jäi mieleeni, oli täyteen ahdattu, meluisa museo ja se ikuisuudelta tuntuva jonottaminen. Tällä reissulla emme edes yrittäneet pyrkiä sisälle turistipaikkoihin. Sen sijaan söimme hyvin ja fiilistelimme kunkin kaupungin tunnelmaa omalla tavallamme. Esimerkiksi kuvankauniissa Veronassa ehdimme käydä lounaalla ja katsomassa Romean ja Julian talot. Se riitti tällä kertaa. Päätimme, että palaamme toisella kertaa kaupunkiin ja vietämme siellä enemmän aikaa.

Jos mahdollista, matkusta turistiajan ulkopuolella. Heinä- ja elokuussa koko muu Eurooppa on niin täyteen ahdattu, että mielelläni vältän matkustamista tuona aikana. Toukokuun loppu oli mainio ajankohta kiertää Pohjois-Italiaa: lämpötila oli sopiva, hotellihuoneen saattoi buukata edullisesti samana päivänä ja perinteisissä turistikohteissakin oli kivasti väljää.

Varaudu kuitenkin tähän:

Onnistunutta lomamatkaa seuraa usein terävä mahalasku.  Onneksi kiireinen lapsiperhearki ja työkeikat pitävät huolen, ettei lomanjälkeistä melankoliaa kestä paria päivää enempää. Kohta se arki soljuu entiseen tahtiin ja housun nappikaan ei enää kiristä.

Niin, ehkä onnistunut loma tosiaan aiheuttaa aina pienoisen kriisin. Tämä ei aina johdu täydellisestä lomakohteesta tai auringosta, vaan myös siitä, että lomalla ehtii vaihtaa kuulumisia itsensä kanssa. Onhan niin, että lomalta palaa kotiin aina täyttyneempänä ja kokemusta rikkaampana kuin lähtiessään. Lomalta palaa ikään kuin päivitetty versio itsestä, ja se juuri tekee ”vanhaan” arkeen palaamisen niin haastavaksi.

Merete Mazzarella tiivistää ajatuksen täydellisesti Helsingin Sanomien haastattelussa, jossa hän pohtii lomalta kotiin paluuta seuraavasti:

”Yhtäältä se, että jonnekin kauas mentyään voi palata kotiin, vähän eri ihmisenä kuin ennen. Toisaalta myös se, miten matkoilla miettii itseään, kun on eri ympäristössä. Voi ikään kuin palata omaan elämäänsä, ajatella sitä uudella tavalla.”

Onneksi tällä hetkellä lohduttavaa on se, että kesäkausi on vasta alkamassa ja kaikki uudet seikkailut ovat vielä edessä. Ehkä Italian maantie kutsuu taas syksyllä. Sitä ennen laitan korkkarit jalkaan ja värikkään Milanon vintagekaupasta hankitun hameen päälleni. Italian-matka saakoon jatkua kotimaan päässä.

Chao!

Lue myös:

Lomakuulumiset Espanjasta

Matkavinkkejä Milanoon – ja miksi sinne kannattaa mennä

Mitä pakata mukaan kaupunkilomalle?

 

 

 

 

Kestävä muoti

Osa I: Vastuullinen vaatekaappi ja järkevät vaatehankinnat

3 kommenttia

Viimeiset neljä vuotta olen päivittänyt vaatekaappini sisältöä kestävämmälle pohjalle. Arjen tasolla ja omassa ostokäyttäytymisessä olen tehnyt muutoksia, jotka ovat tehneet minusta tiedostavamman ja ympäristöä ja eettisiä arvoja paremmin kunnioittavan tyypin. Ajattelin vinkata omista vastuullisista valinnoistani ja aloittaa samalla vastuullista pukeutumista käsittelevän juttusarjan. Ensimmäisessä osassa vinkkaan, kuinka tehdä vastuullisia valintoja ja muuttaa omia ostotottumuksia.

1. Palaa omalle vaatekaapillesi! Aina kun minun tekisi mieli hankkia uuden sesongin avainvaatteita, palaan aina ensin omalle vaatekaapilleni ja mietin, miten voisin toteuttaa haluamani tyylin jo olemassa olevilla vaatteilla. Tämän kikan olen havainnut toimivaksi ja se on tehnyt minusta hitusen verran luovemman pukeutujan.

2. Luovu sesonkishoppailusta ja ota teemaksi ajattomuus. Sinulla on aina päällepantavaa, kun sijoitat muutamaan ajattomaan vaatteeseen, jotka pukevat sinua täydellisesti. Toisin kuin, että vaatekaapissasi on parikymmentä edullista trendivaatetta, jotka eivät aiheuta koskaan vau-efektiä sinussa tai katsojassa. Ok, seuraan työni puolesta muotitrendejä ja inspiroidun uusista jutuista, mutta olen iän myötä huomannut, että uusien trendien kokeilu kiinnostaa minua vähemmän. Toisaalta nykyisellä IG:n aikakaudella muotitrendit kopioidaan niin vauhdilla, että niistä saa ähkyn jo kuvafeediä selaillessa. Sittenpä ei tarvitse enää itse kokeilla! Ja muutenkin oma tyylini on minulle tärkeä asia, en halua sen näyttävän persoonattomalta kopiolta.

3. Suhtaudu uuden vaatteen hankkimiseen kuin sijoitukseen: harkitse, vertaile, sovita! Älä sorru impulssishoppailuun (poikkeuksena rakkautta ensisilmäyksellä -vaatteet). Ehkä oman elämäntapani tietoisen hidastamisen myötä, myös ostoskäyttäytymiseni on muuttunut radikaalisti viimeisten vuosien aikana. Ostan nykyään todella harkiten uutta. Käyn sovittelemassa vaatetta, tuumailen, myyn käyttämättömiä vaatteita pois ja säästän. (Laskin muuten , että viime vuonna ostin alle kymmenen vaatetta uutena.)

4. Suosi vaatemerkkejä, joiden koko tuotantoketju on läpinäkyvä. Toisin sanoen kysy: kuka on tehnyt vaatteen ja millaisissa olosuhteissa? Kun ekologiset ja eettiset arvot ovat yritykselle tärkeitä, ne on tuotu näkyväksi myös vaatebrändin nettisivuilla. Esimerkiksi Weecos-verkkokaupasta löytyy joukko vastuullisia, kotimaisia vaatemerkkejä joiden vastuullisuusleimoja voi tutkailla eri filttereillä. Kätevää! Vaatteiden vastuullisuuden ja läpinäkyvyyden astetta voi tarkistaa myös Rank a brand -sivustolta.

5. Keksi vähintään viisi asukokonaisuutta johon uuden vaatteen yhdistät ja varmista, että vaatteella on on todellisuudessa käyttöä. Esimerkiksi, jos kalenterisi ei täyty edustus- ja juhlatilaisuuksista, on turha täyttää vaatekaappia hienommilla vaatteilla, jos niiden käyttöaste jää lähes nollaan. Tällä hetkellä arkeni vauvan kanssa on sellaista sotkua, että minun on ihan turha sijoittaa rahojani fiinimpiin arkivaatteisiin, sillä ne sotkeutuisivat kuitenkin. Olen tiedostanut, että kotona en laita parhaita kamppeita päälleni, vaan lymyän kirpparihameessa ja vanhassa teepaidassa, joka ei säikähdä maito- ja sosetahroja.

6. Pidennä vaatteen elinkaarta. Tämä on yksi tärkeimmistä tehtävistämme vaatteen käyttäjänä! Jos käyttäisimme jo omistamiamme vaatteita kolme kertaa enemmän, saisimme piennettyä vaatteiden hiilijalanjälkeä reippaasti.

Eräs tapa pidentää vaatteen käyttöikää on ostaa vaatteita käytettyinä. Uskallanpa väittää, että hankin itselleni ja lapsilleni noin 90 % vaatteista käytettyinä. Siinä missä pidennän vaatteen elinkaarta, säästän myös huimasti rahaa. Otetaanpa esimerkki. Ketjumyymälöissä vauvan body maksaa uutena  10–15 euroa. Kun sitten haluan myydä sen eteenpäin, voin pyytää siitä maksimissaan muutaman euron. Häviän siis aika paljon. Kun ostan käytettynä, voin myydä sen lähes samalla ostohinnalla eteenpäin. Jes, näin ne talousasiat pysyvät hallussa!

Vaatteiden elinkaaren pidentämiseen kuuluu myös vastuu niiden poistokäytöstä. Eli huolehdi, että vaatteet pääsevät jatkoajalle jonkun toisen vaatekaappiin, ei jätteeksi maahan.

Suosittelen myös opettelemaan pesemään ja huoltamaan vaatteita oikein. Ohjeita vaatehuoltoon löytyy esimerkiksi Marttojen verkkosivulta. Vaatteiden korjaaminen ja muodistaminen on myös eräs tapa pidentää vaatteen käyttöikää.

7. Panosta määrän sijaan laatuun. Kun hankit uutta tai vanhaa, tunnustele vaatteen materiaalia, tarkista sen yksityiskohdat ja saumat sekä kurkkaa pesulappuun. Suosi luonnonmateriaaleja, joita on oikeasti mukava kantaa päällä. Kesähelteellä polyesteripaita tuntuu hiostavalta päällä, akryylineule talvella kylmältä hötöltä. Elastaani taas lyhentää vaatteen käyttöikää ja venyttää vaatteen nopeasti muodottomaksi. Valitettavasti elastaania lisätään vaatteisiin kuin piilosokeria ruokaan, mikä taas tekee materiaalin uudelleenkäytön ja jatkokäsittelyn haastavaksi. Suosi siis luonnonmateriaaleja – silkkiä, villaa, pellavaa ja luomupuuvillaa. Jälkimmäisen kohdalla pyrin itse olemaan tosi kriittinen ja ostamaan puuvillavaatteet käytettyinä. Mielestäni puuvillavaatteen valmistaminen kuluttaa luonnonvaroja niin paljon, että esimerkiksi vuosittain uusien farkkujen ostaminen ei voi olla mitenkään perusteltua.

8. Kokeile vaatediettiä! Ostolakko on viimesijainen keino saada oma ostokäyttäytyminen kuriin. Uskon, että jo muutaman kuukauden mittaisella ostolakon aikana saa omaa toimintamalliaan muutettua ja jokaiseen uuteen hankintaan suhtautuu kriittisemmin. Inspiraatiota ostolakon aloittamiseen löydät esimerkiksi Go 4 it vol. 2 -blogista. Itselläni käytössä on taulukko, johon kirjaan ylös kaikki kuukauden kulut. Minulla on omat alakategoriat uutena hankituille vaatteille ja käytetyille. Näin kuun lopussa olen kärryillä siitä, kuinka paljon olen käyttänyt rahaa vaatteisiin. Tämä myös haastaa olemaan järkevämpi seuraavassa kuussa.

9. Lainaa ja anna lainaksi. Vaatteiden vuokrauksen toimintamalli on edelleen vielä lastenkengissä, mutta tulevaisuudessa sen povataan yleistyvän. Esimerkiksi Vihreät vaatteet -sivuston tekijä ja vastuullisen vaateteollisuuden asiantuntija Anniina Nurmi on kehittämässä Clothing as a service -mallia. Erityisesti juhlavaatteiden ja vähän fiinimpien arkivaatteiden osalta vaatteiden vuokraus on erittäin järkevä vaihtoehto. Itse en ole vielä testannut vaatteiden vuokrausta, mutta olen harkinnut Vaatepuun jäseneksi liittymistä. Tällä hetkellä Vaatepuun vaatevuokraamot toimivat Helsingissä, Tampereella, Turussa sekä Järvenpäässä. Olen myös pohtinut, että voisin lainata omia juhlavaatteita ja asusteista eteenpäin. Näin myös omat vähemmällä käytöllä olevat vaatteet saisivat lisää käyttökertoja.

10. Poissa silmistä, poissa mielestä: älä kuluta aikaasi vaatekaupoissa.

Lue myös:

Ryhtykäämme vaatekaapin sesonkitalkoisiin!

Ystäväkirja: Sofia Ilmonen

Vaatekaappianalyysi – ja kuinka vaatteiden käyttöikää pidennetään

Karsi, kierrätä, vapaudu!

Oivalluksia

Millaista on olla kahden lapsen äiti?

Jätä kommentti

Tasan vuosi sitten, äitienpäivänä, sai alkunsa meidän pikkupoikamme. Olimme ranskalais-venäläisissä häissä Pariisin lähialueella. Juhlapaikkana oli vanha linna, jossa vietettiin mitä upein hääjuhla (lopputulos kai kertoo siitä – tai ainakin syytämme venäläistä vodkaa). En olisi mitenkään voinut aavistaa, että vuoden päästä pitäisin sylissäni poikavauvaa ja minusta tulisi kahden lapsen äiti.

Oli nimittäin niin, että vielä vuosi sitten uumoilin, etten välttämättä haluaisi toista lasta. Olimme pärjänneet esikoisen kanssa kuta kuinkin keskenämme, eikä meillä ole ollut juurikaan apukäsiä. Se tuntui välillä rankalta. Jokainen vanhempi myös tietää, että ensimmäiset kolme ikävuotta lapsen kanssa ovat haastavia, ja juuri silloin on vanhempana annettava kaikkensa. Ei ole ihme, että moni parisuhde kariutuu juuri tässä vaiheessa, kun yhteistä aikaa on vähän, oma aika on kortilla ja taustalla pätkittyjen yöunien loputon jakso. Hyvässä parisuhteessakin aletaan reuhata ja möykätä, kun tunteet kuumenevat ja toisen naama alkaa ärsyttää.

Kyllä: tämän kaiken olen kokenut. Ja ehkä juuri noista syystä en ollut varma.

Olen kuitenkin äärettömän onnellinen, että asiat menivät toisin. Sillä juuri näinhän se oli tarkoitus mennä, että me saamme vielä toisen lapsen, joka ilmoittaa tulostaan varkain ja laittaa koko elämämme uusiksi.

Olen muutenkin alkanut luottaa elämässä siihen, että asiat menevät niin kuin ne on tarkoitettu.

Niin, minusta sitten piti tulla vielä toisen lapsen äiti.

Ja kerronpa sen, että se on ihanaa( ja joskus yhtä hullunmyllyä).

Etukäteen pelkäsin, miten me selvittäisiin, kuinka osaisin jakaa rakkauttani toiseen lapseen, ja miten jaksaisimme aloittaa kaiken taas alusta. Yösyötöt olivat muun muassa kauhulistallani.

Mutta kun poikamme syntyi, on yllätyksekseni vauva-arki ollut paljon helpompaa kuin esikoisen kanssa, sillä minussa asuu jo valmiiksi äitimuori. En ole tuntenut samanlaista epävarmuuden tunnetta, mitä toisinaan koin esikoisen vauva-aikana: minulla on jo kaikki se tieto ja kokemus! Olen paljon rauhallisempi ja olen osannut suhtautua äitiyteen paljon rennommin. En enää pelkää sitä, jos vauva itkee kahvilassa ja kaikki ei olekaan valmiina. Edes esikoisen uhmakohtaukset keskellä kauppakeskusta eivät nolota. Totean vain mielessäni ”tällaista tämä on”.  Lähden siis suin päin kohti hirmun kitaa, kun uhkarohkeasti kuvittelen selviäväni ilman draamaa tai kaaosta kahvilakäynnistä yksin lapsien kanssa. Olen vain päättänyt selvitä ja tehdä parhaani. En jaksa välittää tuimista katseista, jotka viestivät ”miksi sä tulit noiden kahden lapsen kanssa tänne mesuamaan”. Tulen ja tulen toistekin!

Niin, kaaottista se lapsiperhe-elämä toisinaan on (tai aika usein), ja luulenpa, että niin se on muillakin. Kun kohtaan kasvokkain toisen äidin, osaan lukea hänen kasvoiltaan niitä samoja tuntemuksia, joita me molemmat jaamme ja käymme päivittäin läpi. Sillä yhteen päivään mahtuu niin paljon iloa, surua, naurua, kiukuttelua ja draamaa, että iltaan mennessä kaikesta kokemuksesta ja suurista tunteista on niin uupunut, että voisi vain kaatua sänkyyn – mutta harvoin sitä voi, kun on keittiö siivottavana, pyykit laitettavana kuivumaan ja aviomiestäkin olisi kiva ehtiä pusutella.

Niin, tiedät olevasi kahden tai useamman pikkulapsen äiti, kun…

sinulla ei ole koskaan tylsää hetkeä tai tekemisen puutetta.

sylisi on harvoin vapaa.

jollakin on aina nälkä.

pyykkikori täyttyy päivässä.

talvella ulkovaatteiden pukeminen on urotyö, joka vaatii tuskaa, hikeä ja kyyneleitä.

tiedät, että jos joku väittää lapsiperhearjen sujuvan kuin tanssi, hän valehtelee, tai että perheessä on lisää apukäsiä helpottamassa arkea.

olet alkanut unohtaa asioita.

olet kehittynyt erinomaiseksi multitaskaajaksi.

olet entistä tehokkaampi.

tiedät, että perhelomat tarkoittavat työleiriä, ei lomaa!

tiedät, että arkirytmin ylläpitäminen on erittäin tärkeää perheen hyvinvoinnin kannalta.

taudit kiertävät koko perheessä.

katkonaiset yöunet ovat normi.

ainut haaveesi on nukkua vähintään seitsemän tuntia katkeamatonta yöunta.

leikkipuisto on toinen olohuoneesi.

olet jatkuvasti lajittelemassa pieneksi jääneitä vaatteita kirpparipinoon ja etsimässä Facebook-kirppareilta vaatteita ja jalkineita lapsille.

kun olet viettämässä vapaailtaa, et todellakaan halua puhua lapsista.

Ja silti, päällimmäisen tuntemuksena on kiitollisuus, että saa olla äiti ja on nämä ihanat lapset ja avioliittokin on pysynyt kasassa.

”Äiti, äiti”, kun nuo sanat kuulee päivittäin, ei kauniimmasta ja paremmasta tiedä.

(Tai ehkä mieheni lausuma Je t’aime on myös edelleen kärkipäässä ja yhtä ihana kuulla kuin ensimmäisellä kerralla.)

Oletko kahden tai useamman (pikku)lapsen äiti? Onnea! Kyllä me pärjätään!

Ja äitini: kiitos sinulle!

Lue myös:

Toisen lapsen kanssa

Kesän merkkejä eli aurinkoa metsastämässä Barcelonassa

Neljän munan tarina

Matkalla

Kyläluuta täällä hei!

2 kommenttia

Barcelonan reissun aikana tuli vähän kyläiltyä. Toisin sanoen olimme jatkuvasti menossa. Puolessa välissä reissua minä, porukan ainoana puhtaana suomalaisena, kaipasin jo omaa vetäytymisaikaa tai vähintäänkin yhden vapaapäivän.

Niin, tuon kymmenen päivän aikana tapasimme ystäviämme Alellan kylässä. Meitä kutsuttiin kahville, lounaalle ja illanistujaisiin. Vaihdettiin kuulumisia, naurettiin, nostettiin maljaa ja halattiin. Meidät toivotettiin tervetulleeksi kuin vanhat perheenjäsenet. Noina hetkinä tunsin pistoksen rinnassani: juuri tätä olin kaivannut!

Oli muutenkin hämmentävää vierailla vanhassa asuinpaikassamme. Kun sattumalta törmäsin ensiseen naapuriimme kauppareissulla, hain suklaacroissantteja lähileipomosta tai pullon valkoviiniä viinikaupasta, tuntui nuo kaikki toiminnat niin normaaleilta, että hetken unohdin, että emme enää asu täällä.  Toisaalta tuntui kuin olisin katsonut etäältä tuttua elokuvaa. Miten paljon elämää tässä kylässä onkaan! tuumasin. Vuokra-autossa soi Melodia FM ja tutut maisemat vilisivät silmissäni: tuolla kävimme ensimmäisenä iltana juomassa cava-lasilliset, tuossa tuo ihana vuoristomaisema, jota ihailin talostamme. Tuota reittiä pitkin veimme tyttöämme kävellen La Caseta-päiväkotiin. Ja tuossa, tuossa oli kotimme. Siinä se seisoi ylväänä kolmen sypressipuun takana. Meidän Frida Kahlo -talo, joka näytti nyt autiolta, hylätyltä. (Uudet asukkaat odottivat kai remonttilupia.) En nähnyt yhtäkään kulkukissaa entisellä kotikadullamme. Hetken itketti, mutta mielessäni tiesin, että tämä talo ja sen tuoma projekti ei ollut meitä varten tässä elämäntilanteessa.

Siellä keskellä Kataloniaa pakahduttava tunne lävisti kehoni, kun tajusin, etten sittenkään ollut ihan sinut eroni minun ja espanjalaisen elämän välillä. Muistan, kuinka viime vuonna loppukesästä olin tulla hulluksi kylän kirkonkellojen jatkuvaan kalkatukseen. Varsinkin, kun kesällä oli nukuttava ikkunat ja ovet auki. Muistan näkymättömät ja äänettömät sääsket, jotka täplittivät ihon punaisiksi. Muistan paahteisen, seisahtaneen ilman, jota ei päässyt pakoon sisälle hämärään. Muistan naapurin uima-altaan suodattimen häiritsevän äänen ja iltapäivän paahteessa varjoon hakeutuvat kulkukissat. Mutta sen olin unohtanut, kuinka paljon asioita teimme yhdessä perheenä ja kuinka paljon tapasimme ystäviä.

Onni on kyläillä Badalonassa.

Olen nimittäin pannut merkille, että Suomessa teemme asioita jakautuneena eri tiimeihin. Toinen meistä vanhemmista menee viikonloppuna puistoon lapsen kanssa tai meren rannalle kävelemään. Toinen käy lapsen kanssa taidenäyttelyssä ja muissa riennoissa. Kun saan lounaskutsun ystävältä, on se tarkoitettu yksin minulle, ei puolisolleni. Teemme toki asioita yhdessä, mutta huomattavasti vähemmän kuin ulkomailla asuessamme.

Oikeastaan ajatus siitä, että kyläilimme kymmenen päivän aikana enemmän ystävien luona Alellassa kuin viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olemme nähneet ystäviemme Suomessa, on aika surullinen. Elämäntapakysymys, kai, ja toisaalta aika tyypillinen paluumuuttajan havainto. Talvella meillä päin vetäydytään, kesällä eletään.

Mutta kuten matkailu tavallisesti, niin se tällä kertaakin avarsi maailmankuvaani ja toisaalta sai pohtimaan omaa elämäämme Suomessa. Olen myös oivaltanut, että kun on viettänyt lähes viisi vuotta ulkomailla, ei kotimaahan palaa samanlaisena kuin lähtiessään. Olisi helppo sortua mustavalkoiseen ajatteluun, että ruoho aidan takana on vihreämpää. Jojoilu Suomen ja muun maailman välillä on opettanut hyväksymään ulkosuomalaisen sielun minussa: jatkuvan kaipuun jonnekin ja sen, että nykyisin suomalaisuuden rinnalla kannan mukana ripauksen ranskalaista ja espanjalaista mentaliteettia. Olen myös hyväksynyt, että kotini on vähän siellä sun täällä. Kuulun tänne, mutta en sittenkään. Sen kuitenkin olen päättänyt, että kollektiivinen espanjalainen kyläluuta minussa saa herätä ja hengittää myös täällä Suomessa. Varo vaan, taidanpa kutsua sinut kylään!

Lue myös:

Lomakuulumiset Espanjasta

Suomi ulkosuomalaisen silmin

Matkavinkkejä Milanoon – ja miksi sinne kannattaa mennä!

Matkalla

Lomakuulumiset Espanjasta

Jätä kommentti

Olemme olleet huilaamassa lähellä entistä asuinpaikkaamme Barcelonan maakunnassa.

Ensimmäinen tuntemus, joka lävisti kehoni saapuessamme tänne, oli helpotus. Oli kuin iso kivi olisi vieritetty hartioiltani. Tiedän, että pääsyyllisenä on miellyttävä ilmasto ja siihen kiteytyvä lempeämpi elämäntapa — asioita, joita olen jäänyt kaipaamaan Suomessa. Mutta on tässä paljon muutakin.

Olen mielestäni ollut kuta kuinkin tyytyväinen elämäämme Suomessa, mutta täällä havahduin kyseenalaistamaan, elämmekö oikeasti? Tarkoitan siis: osaammeko nauttia elämästä? Jo parissa päivässä kaikki eteen tulleet vastoinkäymiset, kuten hillitön flunssa (joka kävi kimppuuni jo lentokentällä), lentokoneeseen unohtunut kirja, viivästynyt majapaikkaan pääsy ja vuokra-autoon murtautuminen, on tullut otettua pehmeämmin kuin olisin ne tavallisesti ottanut vähän viileämmässä kehyksessä. On kuin täällä jotenkin uskoisi paremmin hokemaan: ”asiat aina järjestyvät”.

Toinen seikka, joka minua jaksaa ihmetyttää on paradoksi siitä, että vaikka päivän askareet toimittaa hitaammin kuin tavallisesti ja aamukin matelee etanatahtia, tuntuu jostain kirkkaalta taivaalta putkahtavan lisätunteja päivään. Se, se jos jokin on kummallista.

Ehkä kaiken väliaikaisuus nostaa pintaan asioita, joita huomaa elämästä jollain tasolla puuttuvan. Suomessa yritän parhaani mukaan harjoittaa hitaampaa elämäntyyliä, ja nimenomaan pohjoisen kontekstissa sitä tulee juuri harjoitettua. Täällä tuo hitaus tapahtuu kuin itsestään. Lähikuppilassa cappuccino tarjoillaan terassille niin kuumana, ettei siitä ensimmäiseen varttiin voi kuin hitaasti siemailla. Aluksi se ärsytti, mutta jo muutaman päivän jälkeen oivalsin, että näinhän sen juuri pitää olla.

Kokemuksesta tiedän, että eteläeurooppalaista elämäntapaa on vaikea siirtää sellaisena pohjoiseen (tai ainakin se unohtuu muutamassa viikossa), mutta jos sitä nyt ripauksen saisi tuotua arkeen, edes pienen pullollisen verran.

Tai sitten on palattava pian uudelleen.

Lue lisää:

Anna aikaa

Erilainen kaupunkiloma

Zero waste – elämäntapa matkalla

For more sustainable and balanced living

Exit mobile version