Aihearkisto: Oivalluksia

Oivalluksia

Roskalavan muija

2 kommenttia

Olemme tällä viikolla muuttamassa kalustamattomaan vuokra-asuntoon. Suomalaisittain hetken maailmani alkoi pyöriä täydellisen kodin sisustamisen ympärillä. Siitähän me pohjoisen ihmiset olemme tunnettuja – kuvankauniista kodeista.

Kävin Habitare-messuilla hankkimassa lisää sisustamisvimmaa. Oih, mikä ihana nojatuoli ja sohva tuossa! Ja tuo villamatto, jota näkyy kaikkien uskottavien somevaikuttajien Instagram-feedeissä. Kaunis se kyllä on!

Minuakin puraisi sisustuskärpänen. Mutta sitten aloin analysoida tarkemmin sisustamisvimmaani: alanko nyt täyttämään jotain tyhjiötä kodin laittamisella? Älkää ymmärtäkö väärin, pidän kyllä kaikesta kauniista ja esteettisestä, arvostan designia, ja minulle on väliä, millaisesta mukista juon aamukahvini, mutta sitäkin enemmän pidän epätäydellisistä kodeista, joissa näkyy elämisen jälki. Ja mitä sisustukseen tulee, ulkomailla vietetyt vuodet ovat opettaneet relaamaan ja tajuamaan, että kodin sydän on ihan jossain muualla kuin kuvankauniissa sisustuksessa, designer-sohvissa tai -lampuissa.

Puhtaus on tietysti eri asia, ja tärkeää henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta, mutta kodin ylistailattu ilme ei. Minulle tunnelma on aina tärkeämpi kuin sisustus. Minusta on aina epäilyttävää, kun vierailen täydellisesti sisustetussa kodissa, jossa sohvatyynyt ovat harkitusti värijärjestyksessä ja huonetuoksukin liian täydellinen. En voi olla miettimättä, mitä tämä ihminen peittelee? Silloin tekisi mieli kurkata asukkaan jääkaappiin, sillä se paljastaa usein, viihtyykö henkilö asunnossaan, kokkaako hän oikeasti siellä tai onko jääkaapissa edes ruokaa.

On kuitenkin olemassa periaatteita, joista on vaikea tinkiä. Tämä koskee värimaailmaa, tyyliä  ja huonekalujen muotokieltä. Mitä tahansa hökkeliä en sentään kotiini huolisi. Viime viikolla jouduin vastakkain tämän asian kanssa.

Olin jo sanomassa kyllä edellisen asukkaan käytetyille Ikea-huonekaluille, ennen kuin näin hintalapun. Pari vuotta vanhasta sohvasta ja parista patjasta minun olisi pitänyt pulittaa yli 500 euroa! Sohvasta, jonka väriä vihasin! Ensin ajattelin, että olisi käytännöllistä, ettei meidän tarvitse hommata muuttoautoa, kun kaikki tarpeelliset kalusteet olisivat jo valmiina asunnossa. Mietin yön yli ja seuraavana aamuna peruin alustavasti sovitun kaupan. Olisin mieluummin ilman sohvaa, kuin pitäisin asunnossa huonekalun, jota en voisi sietää. En vaikka, kuinka peittäisin sen kankailla ja sisustustyynyillä.

Luotin intuitiooni ja se kannatti.

Sillä seuraavana päivänä, kun olin palaamassa airbnb-asuntoomme, huomasin sisäpihalle tuodulla roskalavalla rottinkisohvan. Huikkasin kylässä olleen äitini kantamaan sohvan sisälle. Pari päivää myöhemmin roskalavalle ilmestyi vanhanajan räsymatto, lasten jakkaraa, rahi ja pari olkikoria. Toimivat jouluvalotkin löysin! Tässähän meillä olisi kohta koko kodinsisustus valmiina! Keittiönpöytä ja patjatkin järjestyivät ilmaiseksi nykyisestä majapaikastamme. Vähän uutta tekstiilipintaa sohvan pehmusteisiin ja rahin päälle, niin hyvät niistä tulee.

Mitä siis kodin sisustusfilosofiaan tulee, minun mottoni on: käytä luovuuttasi, luo tunnelmaa, odota ja mene mieluummin kierrätys kuin Pintarest-kuvakopiosisustus edellä.

Tuletko kylään? Meille saa poiketa spontaanistikin ja jääkaappiinkin saa vapaasti kurkistaa.

Lue myös:

Zero waste -elämäntapa matkalla

Päästä irti

Karsi, kierrätä, vapaudu!

 

Oivalluksia

Päästä irti!

Jätä kommentti

Joogatunneilla ja ohjatuissa meditaatiossa on usein teemana irtipäästäminen. Ohjaaja kehottaa lempeällä äänellä hengittämään sisään nenän kautta ja vapauttamaan ilmaa hitaasti uloshengityksellä suun kautta ja päästämään samalla irti jostain, jota olemme pidätelleet sisällämme. Hengenruokana tämä mantra on osa joka-aamuista meditointihetkeä. Muuttopuuhien keskellä olen puolestaan oivaltanut konkreettisesti, kuinka vapauttavaa irtipäästäminen on.

Pakatessamme muuttokuormaa Bretagnen-taloon vietäväksi, päätimme, että koittaisimme myydä tai antaa pois suurimman osan huonekaluista ja kodinkoneistamme. Niinpä Wallapop-applikaation ja upean naapurimme avustuksella olemme myyneet terassi- ja toimistokalusteita, baarijakkaroita, jääkaapit ja pesukoneet – siis kaikkea sellaista, mikä olisi jäänyt odottamaan uutta elämää autotallissa. Siinä missä muuttokuormamme on keventynyt, on olokin kaoottisen tilanteen keskellä huomattavasti rauhallisempi ja fokusoitunut.

Mutta myönnetään: irti päästäminen ei ole aina helppoa. Toisinaan olen huomannut takertuvani johonkin esineeseen tai huonekaluun, mutta toisaalta tunnereaktioni on vain vahvistanut sitä, että päästän jostakin irti ja teen tilaa uudelle.

Myydyistä tuotteista saadut killingit olemme säilöneet kirjekuoreen. Ne on tarkoitettu uuden kodin laittamiseen. Ja ei, tarkoituksenamme ei ole hankkia uutta, vaan petauspatjaa ja muutamia astioita lukuunottamatta meidän koti sisustetaan käytetyillä huonekaluilla (tästä kirjoitan muuten lisää myöhemmin).

Huonekalujen ja tavaran rinnalla puhdistusaalto on käynyt uudelleen vaatekaapillani. Meillä Suomeen lähtee vain henkilöautoon mahtuva määrä käyttötavaraa ja vaatteita. Tila on siis rajallinen ja olemme vaalineet tarkasti, mitä tarvitsemme mukaan. Niinpä ennen Suomeen paluuta kävin järkipuheen kanssa lävitse koko vaatekaappini sisällön. Tuloksena useampi pussillinen vaatetta päätyi suoraan kierrätykseen ja jäljelle jäi vain ne lempivaatteet. Olen pitänyt mielessä faktan, että todellisuudessa käytämme noin 10 prosenttia vaatekaappimme sisällöstä. Miksi siis turhaan täyttäisin uuden kotimme komerot vaatteilla, joiden käyttöaste on lähes nolla?

Huomaan, että olen entistä vahvemmin hengittämässä sisään minimalistista elämäntyyliä – ja se pukee minua niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

Lue myös:

Syksyn hidasta-lista

Tänä syksynä kaikki taas muuttuu

Karsi, kierrätä, vapaudu!

Oivalluksia

Syksyn hidasta-lista

Jätä kommentti

Syksy edustaa minulle uusien asioiden kultakautta. Aloitan uusia kursseja ja laadin aikatauluni vähän vahingossakin täyteen tekemistä. Tänä syksynä päätin toimia toisin.

Jo elokuussa se alkoi. Tuleva syksy houkutteli katsomaan työväenopiston kurssitarjontaa. Pitäisikö ilmoittautua kieli- tai maalauskurssille? Entä jos opettelisin kokonaan jonkin uuden taidon? Haastaisin itseni!

Sitten pysähdyin, miksi ihmeessä yritän taas kuormittaa päiväni ja minimoida vapaa-aikani. Rästissä on jo ennestään muutama iso kirjoitusprojekti, joita minulla ei ollut voimia tehdä valmiiksi keväällä. Jospa siis tekisin ne ensin valmiiksi.

Ok, ilmoittauduin lopulta kahdelle kurssille, joista toiselle olen varasijalla. Nämä kaksi ovat muotipiirustus- ja mindfulness-kurssi.

Päätin, että tänä syksynä todo-listan sijaan, laadin slow down -listan tulevalle syksylle.

Tältä listani näyttää:

Säännöllisiä ohjattuja joogatunteja. Toivon mukaan myös joogatuntien ohjaamista.

Meditaatiohetki aamuin ja iltaisin. Olen nyt tehnyt Sarah Blondinin 10-päivän ohjattua meditaatiota “Coming Home To Yourself” Insight Timer -applikaation kautta. Suosittelen. Kurssi on maksullinen (noin 5 euroa), mutta ehdottomasti hintansa väärti.

Viettää enemmän aikaa luonnossa perheeni kanssa. Kun päätimme myydä Alellan-talon ihanine näköaloineen ja muuttaa kerrostaloasuntoon, päätimme, että suuntaamme viikonloppuisin kävelylle luontoon. Teemme siis sellaisia simppeleitä metsäretkiä, ulkoilemme ja nautimme toistemme seurasta.

Enemmän yhdessä tekemistä perheen kanssa ja spontaanien dinnereiden järkkäämistä ystävien kanssa.

Ompeluharrastuksen aktivoiminen.

Musiikin kuuntele tekemättä mitään muuta samaan aikaan.

Enemmän lukuaikaa ja kirjastokäyntejä.

Hemmotteluhetkiä kauneushoitoloissa.

Niin, eiköhän tässä ole jo riittävästi! Ja yllä olevaa listaahan ei sitten aleta suorittamaan!

Miltä sinun syksyn slow down -lista näyttää?

 

 

Oivalluksia

Tänä syksynä kaikki taas muuttuu

Jätä kommentti

Kulunut kesä on ollut minulle raskas. En viettänyt sellaista huoletonta ja kevyttä kesää kuin suunnitelmissani kuvittelin. Raskaus on tarkoittanut minulle kirjaimellisesti sekä kehon että mielen raskautta. On pitänyt tehdä isoja tulevaisuudenpäätöksiä hormonihöyryisen pään oikutellessa puolesta ja vastaan. Toisina päivinä olen itkenyt sitä, että haluan jäädä Kataloniaan ja toisina, että haluan palata Suomeen. Yllätysraskauden prosessoiminen on sekin ollut oma polkunsa.

Kesä- ja heinäkuun velloin kuin ahdistavassa unessa. Mikään päätös ei tuntunut oikealta. Mieheni kanssa keskustelut kutistuivat siihen, missä asuisimme tulevana syksynä. Tämä uuvutti meidät molemmat.

Kumpikin oli lopulta sitä mieltä, että turhaa painolastia pitäisi karsia tässä ja tulevassa elämäntilanteessamme. Elämästä olisi tehtävä paljon yksinkertaisempaa eli siis karsia kaikki kuormittava pois.

Tajusimme, että noin 400 neliömetrin talon remontoiminen, vauvan hoito ja leikki-ikäisen kasvattaminen sekä miehen kahden yrityksen pyörittäminen kutakuinkin järjissä ja hyvällä fiiliksellä olisi mahdoton yhtälö.

Päätimme laittaa unelmamme jäihin ja kokeilla onneamme. Laitoimme talon myyntiin ja alle kuukaudessa kauppakirjat oli allekirjoitettu. Myyntihinnastakaan emme joutuneet tinkimään, ja jo taloon käyttämämme summan jälkeen pääsemme ”kuiville”. On siis kuin olisimme asuneet ilmaiseksi viimeiset kuukaudet Kataloniassa.

Joku voisi kysyä: kaduttaako tai kannattiko?

Ehdottomasti kannatti! En vaihtaisi noita viettämiäni kuukausia Alellan kylässä pois. Lisäksi Kataloniassa viettämäni aika on opettanut minulle aika paljon elämästä. Olemme saaneet tutustua meille vieraaseen kulttuuriin, elämään autenttisessa viinikylässä ja ennen kaikkea olemme tutustuneet upeisiin ihmisiin. Jo parissa kuukaudessa loimme naapuristoverkoston, jossa WhatsApp-viestejä vaihdettiin ja viikonloppuisin kokoonnuttiin spontaanisti viettämään aikaa yhdessä. En voi kuin hämmästellä ihmisten ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta.

Tiedän myös, että unelmilla on kääntöpuolensa.

Tiedän myös, että meidän on taas pakattava laukkumme ja kuljettava kohti uutta, jotta joku päivä voisimme palata auringon alle.

Lue myös:

Minne matka?

Oivalluksia matkan varrelta

Varasuunnitelma

Oivalluksia

Minne matka?

1 kommentti

Kirjoitin taannoin jutun varasuunnitelmasta, mutta enpä arvannut, kuinka pian saisin miettiä elämääni monella tapaa uudestaan. Oli kuin alitajunnassani olisi muhinut orastava muutosaalto, jonka ympäristöön virittämiä vihjeitä en osannut tai halunnut tulkita.

Kesäkuu ja Espanjan tukala helle. Makasin levottomana terassituolilla, yritin suoriutua arkipuuhista mahdollisimman vaivattomasti ja paljastamatta, että mielessä oli liikaa asioita. Suomen-reissun aikana ajatukset asettuivat omiin uomiinsa ja kuin matka, joka oli tullut tiensä päähän, päätös (erittäin vaikea sellainen) tuli tehtyä.

Sitä edelsi matelehtiminen. Suopaaminen ja huopaaminen, eipäs–juupas-rinki. Näin kummassakin valinnassa vain huonot puolet, unohdin joogata ja meditoida niinä hetkinä, kun sitä kipeiten tarvitsin. Aloin taipua negatiivisuuteen. Mieheni puolestaan näki tilanteessa puolikkaan vesilasin melkein täytenä – ajattele, mikä mahdollisuus meillä on ollut saada elää ja kokea kaikki tämä Espanjassa. Ja: lopulta kaikesta tästä jää käteen vapaus.

Vika ja oikosulku oli lopulta oman pääni sisällä – niinhän se usein tuppaa olemaan.

Mutta silti on todettava:

Suurien päätösten tekeminen tuntui tällä kertaa ylivoimaisen rankalta. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeampaa on isojen kysymysten ratkominen – sillä kaikessa on aina hyvät ja huonot puolensa, eikä perheellisenä voi mennä vain omien tuntemusten mukaisesti. Varhaisaikuisuudessa tein päätöksiä pitkälti tunnepohjaisesti ja yleensä ulkomaankaipuuta kuunnelleen. Jätin tarjotut työtehtävät väliin, koska uusi, tuntematon elämä kiinnosti Pariisissa enemmän. Olen aina valinnut seikkailun paikalleen jäämisen sijaan, vaikka se on usein tarkoittanut hanttihommien tekemistä ja kädestä suuhun elämistä.

Jokainen tehty päätös ja uuden kortin kääntäminen tuo mukanaan uudenlaisen kokemuksen, jota rikkaampi on aina, toisaalta se tuo myös mukanaan vastuun valitusta tiestä. Olen  oivaltanut, että nykyisin päätöksentekemisessä merkittävä painoarvo on ennakoinnilla ja arkielämän sujuvuuden varmistamisella. Seikkailu ja huimapäisyys on minulla verissä, mutta välillä villiä puoltani on osattava hillitä ja etsiä luovia ratkaisuja ja eksotiikkaa arjen keskeltä.

Ja valitsitpa sitten polun oikealle tai sen sivuhaaran, mahtuu matkalle aivan varmasti tummia pilviä, ja usein tehtyä valintaa tulee kyseenalaistettua. Näitä epävarmuushetkiä on opittava sietämään. Tiedän myös, että omalla asenteella on suuri merkitys siihen, miten kompastuspaikat ylittää, ja jääkö menneitä murehtimaan. Minä olen päättänyt keskittää energiani tähän hetkeen ja uuteen seikkailuun, joka odottaa kulman takana, sillä tiedän, että kaikki tulee varmasti menemään ihan hyvin.

Lisää tästä kryptikasta myöhemmin.

Sillä välin: nautitaan lämmöstä!

 

Xx

Satu

 

Lue myös:

Oivalluksia matkan varrelta

Miksi muutimme Kataloniaan?

5 asiaa, jotka ovat toisin

Oivalluksia

Oivalluksia matkan varrelta

Jätä kommentti

Piipahdin minilomalla Lontoossa ystäväni luona. Istuimme pubissa, vaeltelimme ympäri kaupunkia, kävimme festivaaleilla ja vielä reissun päätteeksi päädyimme soholaiseen blues-baariin kuuntelemaan live-musiikkia. Tuona kolmena päivänä tunsin olevani elossa. Oli kiva tarkkailla, kuinka lontoolaiset pukeutuvat, missä on kiinnostavimmat katumarkkinat, siemaista siideriä suuren suuresta pintistä ja imeä kaupungin energiaa.

Sitten se sama tunne iski, jonka koin viimeksi Pariisissa. Suurkaupunkiahdistus. Parin päivän jälkeen suurkaupunki alkaa syödä energiaa. Jalkani ovat väsyneet kävelystä, ilmansaasteet saavat silmät ja suun kuivaksi, kiireisten toimistotyöläisten ripakka askel kadulla – koko ajatus kiireisestä elämäntyylistä saa pään pyörälle. Sitten ne välimatkat. Erityisesti suurkaupunkikonteksti saa miettimään, kuinka paljon aikaa kuluu julkisilla matkustamiseen? Kun viimein pääsin Lontoon-reissultani kotiin noin 12 tunnin matkustamisen ja lentokentällä istumisen jälkeen, nukuin seuraavana päivänä niin, etten herännyt herätyskellon ääneen, en edes toisen kerran torkutukseen.

Se, mitä kokemus ja itsetuntemus on minulle opettanut, on tämä: suurkaupunkielämä ei ole minua varten. Tämän oivaltaminen on helpottanut jälkikäteen erityisesti niinä hetkinä, kun olen kokenut uuden elämänmuutoksen haastavana tai elämän pikkukylässä yksinäisenä. Itse asiassa maalaismaisema on pakottanut minut kohtaamaan itseni ja sen, millainen olen. Ei, ei minusta tullut uratykkiä, lakimiestä tai teräväsanaista toimittajaa. Minussa taitaa sittenkin asua vähän erilainen girlboss, jonka arkielämä täyttyy kirjoitusprojekteista (joista ei saa tuloja), joogaamisesta, lukemisesta, talon remppaamisesta, maton virkkaamisesta ja muista arkiaskareista. Välillä kuitenkin saan itseni kiinni ajatuksesta, että jos minullakin olisi kalenteri täynnä ja olisin luomassa nousukiitoista uraa. Olisinko silloin tyytyväisempi tai onnellisempi? Olisiko sittenkin oman mieleni kannalta parempi, että eläisin aktiivisempaa elämää kuin tätä hiljaiseloa pikkukylässä, luonnonhelmassa? En tiedä. Tällä hetkellä olen valinnut elämässäni toisenlaisen polun.

On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka elinympäristö voi antaa monenlaisia vihjeitä siitä, millainen on ja millaista arkielämää haluaa viettää. Toisinaan luonto saattaa kuiskata niistä ikävistä asioista, joita kaupungin hälyssä en muuten kuulisi. Usein hiljaisuus ja luonnonrauha haastavat minua, luovat mielessäni kiusoitellen ajatusketjuja, joille ei ole päätepysäkkejä. Maalaismaisema saa mielessäni aikaan tyyneyden rinnalla tunnekuohuja ja myrskyjä. Kun liikkuu ääripäästä toiseen – suurkaupungista pieneen kylään, mahtuu matkan varrelle paljon oivalluksia siitä, mitä elämältä ei ainakaan halua. Onneksi mukana on myös muutama elämänkokemuksen tuoma varmuus asioille, joille sanon kyllä.

Ja kun pahin jumitushetki iskee, katkaisen ajatusnauhan tarttumalla kauhaan, rikkalapioon tai alan siivota ­– vain tekemällä asiat etenevät, ja siinä sivutuotteena saattaa syntyä muutama oivaltava ajatus.

Lempeää kesän alkua!

 

 

Oivalluksia

Miksi muutimme Kataloniaan?

Jätä kommentti

Olen kirjoittanut uudesta alusta ja kokemuksista, joita uusi asuinympäristö on minussa herättänyt. Taustalla olevia syitä elämänmuutokseen olen kuitenkin avannut vähän. Nyt on sen kirjoituksen aika.

Eli: miksi muutimme Pariisista Kataloniaan?

Suurin syy oli, että halusimme yksinkertaisemman elämän äärelle ja luonnon läheisyyteen. Hektinen suurkaupunkielämä alkoi uuvuttaa, emmekä halunneet kasvattaa lastamme ilmansaasteongelmista kärsivässä kaupungissa.

Kun aloimme miettiä tarkemmin, minne muuttaisimme, muotoutui erääksi kriteeriksi se, että ilmasto olisi suotuisa. (Mieheni kompensoi tätä sillä, että koska hän viettää päivät tietokoneen äärellä, hän haluaa vastapainoksi viettää mahdollisimman paljon aikaa ulkona.) Ja eikös tästä olekin

Halusimme siis löytää paikan, jossa ei tarvitsisi jatkuvasti haaveilla olevansa muualla, odottaa seuraavaa lomamatkaa tai kesää, valittaa säästä tai käyttää #throwback-merkintää (mitä en voi muuten sietää) Instagramin hashtagina. Halusimme, että nykyhetkessä olisi justiinsa hyvä, ja ettei kotoa tekisi mieli lähteä juuri minnekään.

Halusimme myös, että eläisimme mahdollisimman omavaraisesti, ruoka olisi tuotettu lähellä ja meillä olisi oma kasvimaa, ehkä pari kanaakin.

Edellä mainitut seikat liittyvät ekologisempaan elämäntapaan, jota kohti pyrimme kulkemaan. Meidän arjessa tämä tarkoittaa, että kävelemme ja pyöräilemme mahdollisimman paljon, hoidamme kasvimaata ja vietämme aikaa ulkona, syömme lähiruokaa, kierrätämme ja kompostoimme.

Okei, jouduimme hankkimaan auton. Se suretti minua, mutta ilman kaaraa täällä ei olisi pärjännyt. Meidän auton käyttö on kuitenkin arjessa hyvin vähäistä, kun kylästä löytyy kaikki palvelut, ja lapsemmekin viemme mieluummin kävellen tai pyörällä päiväkotiin kuin autolla. Näin auto seisoo tallissa arkena, viikonloppuna haemme sillä lähinnä remonttitarvikkeita. Pyrimme siis käyttäämään autoa harkiten. Yksi perustelu auton hankinnalle oli myös se, että voisimme harrastaa lähimatkailua Etelä-Euroopassa sen sijaan, että matkustaisimme lentokoneella. Ja koska Espanjassa on aika miellyttävä ilmasto, ei kaukomatkoista tarvitse haaveilla. (Itse asiassa minä en ole koskaan ollut kaukomatkalla, joten tässä asiassa oma hiilijalanjälkeni on minimaalinen.)

Lopulta Barcelonan alueen pieni viinikylä valikoitui kotipaikaksi, koska se sijaitsee ideaalista ison kaupungin lähellä, meri on vieressä, meillä on iso pihamaa ja halutessamme voimme kokea olevamme kuin maalla. Oli myös tiedossa, että kylässä on kansainvälinen ilmapiiri, mikä helpotti edelleen päätöksentekoa. (En missään nimessä halunnut päätyä turistien täplittämään aurinkolomakohteeseen, jossa sesongin päätyttyä arkielämä ja palvelut kuolevat ja aika käy pitkäksi.) Koimme myös, että Euroopan maista Espanjaan ja Katalonian alueelle olisi helpompi sopeutua kuin johonkin toiseen Etelä-Euroopan maahan. Rakastan esimerkiksi Italiaa, mutta haluan säilyttää suhteeni saapasjalkamaahan romanttisena, etäänä – maana, jossa on kiva käydä lomalla.

Tiedän, että olemme onnekkaita. Kun töitä voi tehdä mistä päin tahansa, voi elinympäristön tietyin ehdoin valita itse. Vaikka lopulta pelkäsin muutosta, olen (ainakin tällä hetkellä) hyvin tyytyväinen, että rohkenimme tehdä tämän.   Helppoa vieraaseen kulttuuriin sopeutuminen ei ole ollut, mutta päivä päivältä asiat ovat helpottuneet ja alamme sulautua joukkoon. Arjen haasteista selviämistä helpottaa se, että miljöö on paras mahdollinen ja lähellä on auttavia ja ystävällisiä ihmisiä. Motivaatiolla ja päätöksellä selviytyä on tiestystinmyös oma osansa.

Palataanpa vielä alkuun.

Elämänmuutoksen myötä aika moni asettamistamme kriteereistä on toteutunut. Kanojen sijaan talon kylkijäisinä tuli pari kissaa, mutta kyllä pihassa on valmiina oma aitaus kanoille edellisten asukkaiden jäljiltä. Toistaiseksi tuoreet kananmunat on kuitenkin saatu naapurista, mutta eihän sitä koskaan tiedä, vaikka meillä ensi kesänä olisi jo niitä kotkottajia!

Lue myös:

5 asiaa, jotka ovat toisin

Barcelona vs. Paris

Neljän munan tarina

Oivalluksia

5 asiaa, jotka ovat toisin

Jätä kommentti

Olemme ehtineet asua Barcelonan maakunnassa nyt reippaan kuukauden. Jo lyhyen oleskelun jälkeen olen huomannut itsessäni tiettyjä muutoksia. Myös usea ennakko-oletus on joutanut romukoppaan.

Ennen: Kiirehdin paikasta toiseen. Suurkaupunkimiljöössä huomasin käyttäväni paljon aikaa paikasta toiseen liikkumiseen ja turhanpäiväiseen sähläämiseen.

Nyt: Käymme Barcelonassa ehkä kerran viikossa. Mietimme etukäteen, mihin menemme. Näin aikaa ei tuhlaudu spontaaniin haahuiluun (vaikka toki sekin on toisinaan hauskaa). Muuten siis vietämme aikaa omassa kylässämme. Päivän todo-listan ehtii tehdä ennen lapsen noutoa päivähoidosta, ja siltikin jää aikaa ihmetellä edessä avautuvaa luonnonmaisemaa omalta terassilta, ja mikä tärkeintä: jutella ja paijata kissoja.
Ennen: aika kului nopeammin.

Nyt: On kuin päiviini olisi tullut muutama lisätunti. Tämä lienee johtuu juuri edellisessä kohdassa mainitsemistani seikoista. Ja huomatkaa: meidän taloudessa ollaan sängyssä reippaasti ennen iltayhdeksää. En siis kuppaa lisätunteja pitkittämällä iltaa.

Ennen: Asioimme Pariisin kalliissa ja (aina huonosti täytetyssä) Naturaliassa. Ruokakaupassa käynti oli suoraan sanottua ankeaa. Ahtaat käytävät, tehoton kassapalvelu ja pitkät kassajonot saivat hyvänäkin päivänä suupielet valahtamaan alas.

Nyt: Lähikauppa on kirjaimellisesti täynnä lähiruokaa. Tuoreet hedelmät ja vihannekset maistuvat kerta kaikkiaan niin hyvälle, että jo pelkästään kauppaan sisälle astuminen saa hymyn huulilleni.

Ennen: vietin suurimman osan ajasta sisällä.

Nyt: Jo näin talvisaikaa on tullut vietettyä enemmän aikaa ulkona kuin koskaan aikaisemmin. En aluksi ymmärtänyt, mitä mieheni tahtoi sanoa sillä, että hän haluaa asua maassa, jossa voi viettää suurimman osan ajasta ulkona.Nyt alan saada juonen päästä kiinni. Ja kyllähän se tekee hyvää kropalle ja mielelle, että päivän aikana useampi tunti tulee vietettyä ulkona. Iltaisin ei tarvitse kauaa unta jahdata ennen kuin uni tulee silmään.

Ennen: Suunnittelin jatkuvasti seuraavaa lomamatkaa. Muutenkin koin, että entisessä elämässä olimme koko ajan jossain päin reissussa. ( Näin jälkikäteen olen tajunnut, että tämä johtui yksinkertaisesti siitä, ettemme enää viihtyneet Pariisissa.)

Nyt: En oikeastaan kaipaa minnekään. Etelänlomat eivät kiinnosta, kun kotona on pienistä puutteista huolimatta oma paratiisi. Toisaalta kaupunkilomat Keski- ja Pohjois-Eurooppaan ovat hauskoja, kun sillä ei ole väliä, millainen sää lomakohteessa on. (Tosin kaupunkiin kaipaan yhä harvemmin.)

Kai se on myönnettävä, että etelän lämpö tekee ihmiselle hyvää – ja että minusta on tulossa oikea señora.

Lue myös:

Neljän munan tarina

Uusi alku

Arki, voisiko se olla tällaista?

 

 

 

 

Oivalluksia

Neljän munan tarina

1 kommentti

Pelkäsin Barcelonan maakuntaan muuton myötä, että eristäytyisin muusta maailmasta ja eläisin vain omassa pihapiirissäni. Ajatuskin uusien ihmissuhteiden luomisesta vieraassa kulttuurissa tuntui uuvuttavalta, ja siksi päättelinkin, että ulkoporttini maailmaan olisi (noloa kyllä) somekanavat!

Yksinjäämisen pelko osoittautui nopeasti turhaksi. Ei ole nimittäin kulunut päivääkään, etten olisi jutellut minulle vieraan ihmisen kanssa – vaikka harvoin jaamme edes samaa kieltä!

Ensimmäinen huomioni onkin tämä: ihmiset ovat käsittämättömän ystävällisiä.

Esimerkkitarina 1:

Olimme viime sunnuntaina lähdössä takapihan portista luontokävelylle ja samalla katsomaan erään talon kanoja (tyttömme lempipuuhaa). Tähän asti olen pysytellyt oman piha-aitauksemme sisäpuolella, mutta nyt päätin lähteä mieheni ja tyttäremme matkaan.

No niinhän siinä kävi, että kanat olivat häkissä, mutta isäntä ulkona. Meidät kutsuttiin spontaanisti kylään. Talon kolmesta tyttärestä vanhin toimi tulkkina, kun kommunikoimme perheen vanhempien puhuessa lähinnä espanjaa ja katalaanin kieltä. Kun viimein lähdimme naapurista, saimme matkaamme neljä kananmunaa ja lounaskutsun seuraavalle päivälle.

(Munista valmistin muuten gluteenittoman ja sokerittoman suklaakakun, jonka sitten toimitin lounaskutsuille.)

Kun olimme seuraavana päivänä matkalla lounaalle, pysähdyimme puolestamme jututtamaan toisia naapureita ja keskustelun päätteeksi saimme lounaskutsun seuraavalle viikonlopulle.

Toinen välihuomio: ihmiset ovat avoimia uusille kohtaamisille.

Ja sitten itse lounaskutsuihin: vietimme aivan ihastuttavan päivän tuon katalonialaisen perheen kanssa. Söimme pitkän kaavan mukaan, joimme viiniä ja viimein iltamyöhään hiivimme kuun valossa luontopolkua pitkin kotiin. Sovimme lounastavamme yhdessä pian uudestaan.

Esimerkki 2: Olen tiskaamassa keittiössä astioita, kun huomaan ikkunasta naapurin herran huitovan käsillään. Menen ulos. Naapuri viittoo lähemmäs ja ojentaa aidan yli kaksi kassia. Toisessa on kananmunia, toisessa sitruunoita. Kiitän liikuttuneena.

Kolmas huomio: ihmiset haluavat jakaa omastaan.

Okei, olemme asuneet täällä vasta muutaman viikon, mutta en voi silti lakata hämmästelemästä, kuinka ystävällisiä ja avoimia ihmiset ovat.

Toisaalta nämä kohtaamiset kertovat aina jotain myös omasta kulttuuristani. Miksi meillä naapureihin tai vieraisiin ihmisiin on niin vaikea tutustua? Eikö silloin rikkoutuisi jää ja takana päin puhumisen perinne, kun menisimme uuteen paikkaan muuttaessamme rohkeasti tutustumaan naapureihin tai pyytämään heitä vähintään sumpille?! Harvapa meistä suomalaisista kahvikupillisesta kieltäytyy – siinä samassa tulisi luotua hyvät naapurisuhteetkin! Huomaan pohtivani näitä, sillä en ehkä itse olisi tehnyt aloitetta naapurituttavuuksien luomiseen (mieheni kylläkin). Syy ei ole siinä, että olisin ylpeä moukka, vaan oma arkuuteni ja ajatus siitä, että en halua häiritä muita. Ehkä nyt on aika unohtaa ennakko-oletukseni ja mennä rohkeasti ”häiritsemään” muita. Pahimmassa tapauksessa joku lyö oven kiinni nenäni edestä, mutta mitä sitten? En minä siitä hajoa!

Joka tapauksessa viimepäiväiset tapahtumat ovat opettaneet, että kun on itse avoimin mielin, reagoivat muut siihen samoin. (Ja vaikka täällä olisi itse vähän vetäytyväistä sorttia, tulee muut avoimin sylin vastaan.)

Vaikka tiesin tämän entuudestaankin, on syytä kirjoittaa se muistutukseksi myös tänne: uusista kohtaamisista saa (melkein) aina energiaa, ja jaettu lounashetki on parempi kuin yksin muhittu lounas.

Pitkän kaavan sunnuntailounaan jälkeen talon emäntä totesi lähtiessämme näin: ”meidän kotimme on myös teidän kotinne.” Siinäpä ajatusparsi mietittäväksi.

Jatkan tutkimusmatkailua täällä etelän ihmisten maassa.

Lue myös:

Uusi alku

Suomi ulkosuomalaisen silmin

Koti Espanjasta

 

Oivalluksia

Uusi alku

3 kommenttia

Sanotaan se suoraan: pelkäsin julmetusti Kataloniaan muuttoa. Helsingissä iltaisin nukkumaan mennessä tunsin palan nousevan kurkkuun, koska tuleva muutto pelotti. Olin alkanut sopeutua Suomeen niin hyvin. Minusta oli ihana, että kävellen pääsi Helsingin keskustaan, kauppaan ja joogatunnille. Nautin pienen pääkaupunkimme pöhinästä: ei liikaa ihmisiä mutta silti sopivasti aktiviteettia.

Kun sitten saavuimme Barcelonan maakuntaan, iski kovan luokan kulttuurishokki. Elämänmuutos kaupungista pieneen kylään tuntui liian rajulta. Tähän en osannut henkisesti varautua. Nyyhkytin miehelleni, että olisin kuin vankilassa täällä – siihen ei huikea näköalakaan auttaisi! Uusi talo tuntui vieraalta ja ikuiselta remonttityömaalta. En tiennyt mistä aloittaa, joten istuin lamaantuneena muovisella terassituolilla ja yritin rauhassa hengitellä.

Meni toinen päivä ja sitten vielä kolmaskin, mutta kun viimein neljäntenä aamuna heräsin ja aloin keittää kahvia pienessä kämyisessä keittiössämme, tunsin yhtäkkiä oloni kotoisaksi. Sopeutumisriitistä oli selvitty.

Mieheni ihmetteli muutosta: ”Miten vielä eilen halusit pois täältä ja nyt olet kuin olisit aina asunut täällä?” En osannut vastata. Jokin muutos tapahtui sisälläni. Aivan kuin olisin antautunut viimein sille, jota vastaan olen sinnikkäästi tapellut.

Näin siis maalaismaisema vietteli kaupunkilaismimmistä kyläläisen.

Tässä vielä lyhyesti self help -vinkit, miten selvitä äkkijyrkästä kulttuurishokista:

1. Älä teeskentele, vaan käy rauhassa läpi eri tunnetilat. Huuda ja itke, jos siltä tuntuu.

2.Pistä toimeksi. Siivoaminen auttaa aina! Rakenna ympärillesi mukavuusnurkka:)

3. Hyväksy, ettet voi aina sellaisenaan adaptoida arkirutiineitasi paikasta toiseen. Alkushokin jälkeen ole joustava, älä rutiineihin jämähtänyt henkilö.

4. ”Muutos on mahdollisuus” – kliseinen lausahdus, mutta niin totta.

5. Näytä kyntesi, haasta itsesi, astu mukavuusalueelta ulos.

6. Nauti. Luultavasti et tule usein muuttamaan maasta toiseen, joten nauti, kun kaikki on uutta ja jaksat ihmetellä niitä pieniäkin asioita.

7. Anna aikaa. Älä yritä tehdä kaikkia heti. Etsi uusia ystäviä ja aktiviteetteja ajallaan. Tärkeintä on kuitenkin, että viihdyt ensin itsesi kanssa uudessa ympäristössä.