Milan Kundera kirjoittaa vuonna 1995 ilmestyneessä romaanissaan Kiireettömyys (alk. teos La Lenteur 1993): ”Kun asioita tulee liian nopeasti, kukaan ei voi olla varma mistään, ei yhtään mistään, ei edes itsestään.”
Asiat, kuten ystävät, perhe, yhteisö, jotka yhdistävät meidät, vaativat aikaa kukoistaakseen.
Joululomalla ehdin ajatella seuraavasti: En koskaan halua jääkaappiperhettä, siis sellaista perhe-elämää, jossa toisille keskustellaan jääkaapin oveen laitettujen viestien välityksellä, ja että jääkaapin ovi täyttyy kiireisten ihmisten laatimista aikatauluista, joissa syömisetkin on kellotettu – ja jokainen syö yksin milloin nyt sattuukin olemaan sopiva hetki. Kääntöpuolena tämä tarkoittaa, että maallisen mammonan osalta on (ainakin tällä hetkellä) tyydyttävä vähempään. En halua alkaa hermokimpuksi, joka raataa ja raataa ansaitakseen mahdollisimman paljon rahaa ostaakseen suuren, suuren omakotitalon tai ison keskusta-asunnon. Me voimme tyytyä vähempään. Meidän ei tarvitse matkustella tai olla koko ajan kuluttamassa rahaa. Me voimme elää pienemmin, jotta nauttisimme tästä hetkestä enemmän ilman suuria paineita.
Osallistuin viime syksynä työväenopiston mindfulness-kurssille. Kurssi oli monella tapaa merkityksellinen. Alhaisen hinnan vuoksi meitä oli paikalla aika kirjava joukko: oli eläkeikäisiä, nuoria opiskelijoita, urapolulla väsähtäneitä naisia ja miehiä, kotiäitejä. Jokaisella oli omat taustansa ja syynsä olla kurssilla mukana. Yksi tekijä oli kuitenkin yhteinen: kurssilaiset kärsivät voimakkaasta stressin kokemuksesta ja riittämättömyyden tunteesta jokapäiväisessä elämässään. Mindfulness-kurssilta oli tultu hakemaan eväitä tietoisempaan läsnäoloon ja stressin hallintaan.
Oppituntien aikana teimme meditaatio- ja rentoutusharjoituksia, söimme muun muassa tietoisesti ja hitaan hartaasti Marianne-karkkia, kävimme viereisessä leikkipuistossa kävelymeditaatiolla ja keskustelimme. Kurssin lopuksi eräs puolisonsa hiljattain menettänyt eläkeläisnainen totesi, että säännöllisesti tehdyt mindfulness-harjoitukset olivat todellakin osoittautuneet hyödyllisiksi. Hän kertoi stressaavansa vähemmän ja tekevänsä asioita tietoisemmin. Esimerkiksi astioiden tiskaaminen oli hänelle tietoista puuhailua parhaimmillaan. Ennen ei ollut näin. Jo kuukaudessa oli siis tapahtunut muutosta.
Joulun alla pidin somepaastoa. Vaikka oma sosiaalisen median käyttö on hallittua, huomasin paaston tuoden tullessaan tylsän joutilaisuuden tunteen. Luin, virkkasin, laitoin ruokaa ja vietin aikaa läheisten parissa, mutta silti ehdin kokea neuvottomuuden tunnetta siitä, että pitäisi olla tekemässä jotain. Useaan otteeseen olisi tehnyt mieli avata tietokone ja jatkaa keskeneräisiä kirjoitusprojekteja, luonnostella uutta blogipostausta tai tarttua siihen kirottuun puhelimeen. Vaati mielenhallintaa, että en tehnyt niin, vaan tunnustelin ja lähestyin tuota joutilaisuuuden tunnetta.
Noina joutilaisuuden hetkinä minulla oli aikaa ajatella ja tuumailla – hartaasti. Ajatukset ja uudet ideat saivat hitaasti hautua mielessäni.
Kirjassaan Slow – Elä hitaammin Carl Honoré tiivistää hitauden filosofian yhteen sanaan: tasapaino. Niin totta tosiaan, siihen ei ole pikanappia tai oikotietä. Hitauden ja tasapainon hallintaa on vain harjoiteltava tietoisemmin arjessa.
Huomaan, että meditaatio- ja rentoutusohjaan koulutuksen käytyäni minusta on tullut vähän hörhö. Koen, että tärkeintä, mitä me voimme tasapainon säilyttämiseksi tehdä, on tietoinen hengittäminen, jolloin ajatukset ovat hetken ohjattuna vain tähän hetkeen ja oman hengityksen tarkkailuun. Tästä oivallukset on ollut minulle valtavasti apua arjessa ja erilaisten vastoinkäymisten keskellä. Suosittelen. Kokeile pois. Ota tavaksi.
Sen sijaan, että lähtisin suorittamaan alkanutta vuotta ja asettaisin rimani yhä korkeammalle, päätinkin laskea sitä. Minun ja perheeni yhteiseksi teemaksi vuodelle 2019 valikoitui hiljainen kasvu elämän eri osa-alueilla. Sen taustalla on läsnäolo, tasapaino ja elämän matkasta nauttiminen.
Lempeää alkanutta vuotta sinulle!
Kuva: Christophe Adam. Mikonkari, Raahe 2018.
Lue myös:
